Sivut

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kehystetty Kuolema

"Anni hei! Tää taulu sopis sun huoneeseen", Irma huutaa jostain kaukaisuudesta. Pujottelen kirppisloosien välissä ja löydän lopulta Irman seisomasta koristekehyksisen taulun vierestä. Taulu sijoittuu aavalle nummelle auringonlaskun aikaan.  Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy tummaan huppupäisen hahmoon, joka uhkaa maassa kyhjöttävää vaaleaa hahmoa. Taulun nimi on "Hiipuva Toivo".  Nostan taulun äysinäiseen ostoskoriini ja jatkamme matkaamme iloisesti rupatellen.

Seuraavana yönä näen ensimmäistä kertaa sen unen: kävelen autiolla nummella taulussa olevan vaalean hahmon kanssa. Hahmo on hunnutettu nainen, joka on pukeutunut vaaleaan vanhanaikaiseen mekkoon. Hänen kasvojaan ei näy, mutta hahmon äänen sointi on lumoava. Kävelemme hetken hiljaa ennen kuin hän avaa suunsa. "Sinut on valittu", hän sanoo pehmeästi. Kun yritän kysellä tarkemmin, olento vain pudistelee päätään ja toistaa , että minut on valittu. Takaamme kuului räsähdys ja käännähdän katsomaan. Taulussa ollut tummapukuinen hahmo juoksee meitä kohti. "Juokse! JUOKSE!" Vaalea hahmo huutaa kaunis ääni pakokauhua täynnä. Ja minä juoksen. Juoksen minkä jaloistani pääsen, mutta mustapukuinen olento saavuttaa minua. Kun hän on koskettamassa minua, herään huohottaen. Nousen istuaalleni, kun viimeisetkin unen rippeen häipyvät mielestäni.

Seuraavana yönä näen samaa unta. Sama olento sanomassa samalla lumoavalla äänellä:"Sinut on valittu!"  Sama musta hahmo ajamassa minua takaa ja sama kylmä hiki, kun herään aamulla. Kun hengitykseni tasaantuu, alan vilkuilla ympärilleni huoneessa. Seinäkello näyttää puolta seitsemää, eiliset vaatteeni lojuvat tuolin selkämyksellä ja pöydällä lojuu valkoinen piirustuspaperi. Sytytän valot ja tallustelen katsomaan paperia, sillä se ei ollut pöydälläni vielä illalla. Paperiin oli kirjoitettu "sinut on valittu" punaisella väriliidulla. Käsiala on omaani ja sormeni ovat saman punaisen väriliidulla tahrimat. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, että olisin kirjoittanut mitään tuollaista. Rypistäen paperin ja heitän sen roskakoriin. Päätän unohtaa asian ja menen aamiaiselle.

On turha olettaa, että unohdan asian. Sama uni piinaa minua joka yö. Jokainen aamu löydän pöydältäni paperin, johon on käsialallani töherretty:"Sinut on valittu!" Joka päivä alan nähdä uusia muistutuksia unesta. Yhtenä päivänä alan kuulla vieraskielisissä laulussa sanat "Sinut on valittu!" Toisena alan kuulla lintujen viserryksessä paniikkiin vivahtavan sanan "Juokse!" Kolmantena alan hahmottaa suurista väentungoksista hupullisen tumman hahmon. Joka päivä tulee uusi muistutus. Yritän hävittää taulua seinältäni, mutta se vain aina palaa takaisin. Olenko tulossa hulluksi? Jos en, niin mikä yliluonnollinen olento riivaa minua?

Kuukauden päästä Unen alkamisesta on halloween ja kauan odotetut, jokavuotiset  halloweennaamiaiset Irman luona. Ulkoisesti olen tavallinen, vaikkakin jokin riivaa minua edelleen, joten pukeudun mustaksi kreivittäreksi ja lähden juhlimaan.

Nauru raikuu kummitusmusan täyttämässä talossa, kun minä ja viisi ystävääni yritämme keksiä mahdollisimman karmeita tanssiliikkeitä. Ovi käy ja huoneeseen astuu mustapukuinen hahmo. "Hah! Petteri pukeutuu viikatemieheksi jo kolmatta vuotta peräkkäin. Noloo!" huudahdan musiikin seasta. Saan muutaman oudoksuvan katseen ystäviltäni ennen kuin Irma avaa varoen suunsa:"Öh Anni! Petteri on flunssassa eikä oo tulossa tänne. Täällä on vaan me viisi eikä kukaan oo tullu sisään viimeiseen tuntiin." Selkäpiitäni karmi, kun kuulen taas tutun ja lumoavan äänen.  "Juokse! Juokse!" se huutaa pakokauhua äänessään. Ja minä juoksen. Juoksen Kuolemaa karkuun. Tienviitat viuhuvat ohitseni. Nopeita askeleita siivittää vielä nopeampi sydämeni syke. Haukon henkeäni ja käännähdän kotiovelleni. Kiidän yläkertaan ja huoneeseeni. Taulu on pudonnut sängylleni ja sen takaa pilkottaa jotain hopeista - miekka. Otan miekan ja nostan taulun seinälle. Alan kuulostella. Pihalla sora ratisee. Joku on tulossa! Ulko-oven saranat narisevat sen auetessa. Eteisen poikki käy askeleet. Porras narahtaa olennon alla. Pelkään kuollakseni! Toivon, että pystyisin piilottelemaan. Se kuitenkin tuntuu luonnistuvan huonosti, sillä laukkaava sydämeni kuuluu kauas. Toden totta! Epäonnistuin. Kevyet askeleet pyyhkivät käytävää oveni takana. Kahva painuu alas ja kohtaan Kuoleman silmät. Olen pyörtyä kauhusta, kun tunnen kevyen suudelman otsassani. Vilkaisen taulua. Se on muuttunut. Nimi on "Vahvistuva Toivo" ja vaalea hahmo ja musta hahmo, Toivo ja Kuolema, ovat nyt tasavertaisissa asemissa.  Enää minua ei pelota. Tiedän mitä teen ja torjun Kuoleman miekan iskun, juuri ennen kuin se leikkaisi pääni poikki. Astun lähemmäs ja alan jaella iskuja niin nopeasti, etten ole ennen nähnyt. Surman tanssia ja jatkuu tovin ennen kuin saan sivallettua Kuoleman maahan. Olento kaatuu maahan ja katoaa. Olen kukistanut Kuoleman!  Vilkaisen taulua. Alakulmassa lukee "Voittoisa Toivo" ja Toivo seisoo uljaana ja mahtavana Kuoleman kyyristellessä maassa. Olen onnistunut!

Kuukauden ehdin elää onnellisena. Kerron tarinaa tytöstä, joka kukisti Kuoleman ja pelasti Toivon. Painajaisia en enää näe ja vaalea olento hymyilee minulle päivästä päivää taulussa. Mutta vain kuukauden verran...

Palaan koulusta auringonsäteiden saattelemana. Heitän reppuni lattialle ja vilkaisen tapani mukaan tauluun. Sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. "Hiipuva Toivo" on palannut! Kuolema seisoo taas suurena ja uhkaavana. Huoneessani kaikuu kaunis, sointuva ääni:"Olet epäonnistunut! PAKENE!" Juoksen alakertaan. Pingon eteisen käytävää pitkin ja avaan ulko-oven. Pidemmälle en pääse, sillä katson silmiin vanhaa tuttavaani ja vihollistani - Kuolemaa.


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Setphen King: Uinu, uinu lemmikkini

Uinu, uinu lemmikkini on Stephen Kingin suosituimpia ja kuuluisimpia teoksia. Se on kammottava teos yliluonnollisista voimista ja todellisista kauhuista. Teoksen on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.

Kirja kertoo Creedin perheestä, joka muuttaa Chigagosta Ludlowiin, pieneen kylään vuorien juurelle. Perheen uusi naapuri Jud Grandall näyttää tulokkaille paikkoja, mm. eläinten hautausmaan. Lapset ovat rakentaneet sen suuren puurydön juurelle. Mutta mitäpä on rydon takana? Sen perheen isä Louis saa selville, kun perheen rakas kissa jää auton alle. Kuolleen miehen varoituksista huolimatta Louis hautaa kissan rydön takana olevalle ikivanhalle intiaanien pyhälle  hautausmaalle.
Mikä onkaan syynä sille, että seuraavana päivänä kissa palaa kotiin ihkaelävänä - ainakin fyysisesti. Tästä pelästyneenä Louis vannoo ettei enää koskaan ylitä rytöä ja hautaa ketään
hautausmaalle. Päteekö lupaus myös silloin, kun perheen kuopus kuolee? Entä onko päätös sittenkään järkevä?

Turhaan ei olla Stephen Kingiä hehkutettu. Sen huomasin kun luin tätä teosta. Kirja on aivan omaa luokkaansa. Se ei kuitenkaan ollut niin pelottava kuin oletin. Silti kirja onnistui silloin tällöin kuvottamaan minua. Varsinkin kuolleista palanneiden ihmisten/eläinten epäinhimillisyys. Suosittelen kirjaa kaikille nuorille ja vanhemmillekin. Tämä kirja ei kuitenkaan ole pelkureille.

Lyhyt tekstinäyte kirjan alusta: "Louis Creed, joka jäi isättömäksi kolmivuotiaana, eikä koskaan ollut tuntenut yhtäkään isoisistään,ei missään nimessä odottanut että löytäisi keski-iän kynnyksellä itselleen isän, mutta niin kuitenkin kävi - joskin hän kutsui tätä miestä ystäväksi eikä isäksi, kuten aikuisen miehen kuuluu tehdä jos löytää melko myöhään elämänsä varrella miehen, josta olisi pitänyt tulla hänen isänsä. Louis kohtasi tämän miehen sinä iltana jona muutti vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Ludlowin kaupungin laitamille, isoon valkoiseen puutaloon. Heidän mukanaan muutti Winston Churchill. Church oli hänen tyttärensä Eileenin kissa.

Yliopiston valintakomitea oli toiminut kiduttavan hitaasti, metsästys talon löytämiseksi sopivan ajomatkan päästä yliopiston kampukselta oli käynyt pahoin hermoille, ja kun he viimein lähestyivät paikkaa, jossa talon hänen muistaakseen piti sijaita - kaikki maamerkit täsmäävät... kuin taivaanmerkitnyönä ennen Caesarin murhaa, Louis ajatteli valjusti - joka ainoa heistä oli väsynyt, ärtyisä ja takakireä. Gagen hampaat olivat puhkeamassa ja poika kitisi jokseenkin ympärivuorokautisesti. Hän ei ollut suostunut nukahtamaan, vaikka Rachel oli laulanut hänelle äänensä käheäksi. Tuskastuneena Rachel tarjosi hänelle rintaa, vaikkei ollut edes syöttöaika. Gage tiesi syöttöaikansa yhtä hyvin kuin Rachelkin - jos ei paremmin - ja vastasi puraisemalla äitinsä nänniä napakasti uuden uutukaisilla hampaillaan. Rachel, joka ei aivan vielä ollut varma halusiko tätä muuttoa Maineen Chigagosta, jossa sentään oli asunut koko ikänsä, purskahti kyyneliin. Eileen yhtyi päättäväisesti itkukuoroon."

perjantai 26. syyskuuta 2014

Onko tasa-arvottomuus oikein?

Koulussa kirjoitimme "vaikuttavan tekstin" jonkin kirjan aiheesta ja kirjoitan sen nyt tänne...


Onko tasa-arvottomuus oikein?

Ihmisten tasa-arvoisuus on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin teema. Kirja kertoo Jane Eyren tarinan. Köyhän ja syntyperältään tuntemattoman naisen matka ei ole helppo. Mahdoton rakkaus kohtaa Janen ja mahdollisuudet onneen ovat pienet.

Mielestäni on väärin, että ihmisiä arvostellaan sen perusteella, ovatko he naisia tai miehiä, köyhiä tai rikkaita, tummia tai vaaleita. Ihmisten pitäisi olla tasa-arvoisia. Naiset kelpaavat ainoastaan hoitamaan lapsia ja taloutta, köyhät voivat ainoastaan palvella muita eläinten tavoin. Onko näin? Ei! Naisilta voi löytyä viisautta ja köyhilläkin on tunteet. Ihmisten arvo ei voi määrittyä syntyperän mukaan.

Naiset ovat vasta viimesen vuosisadan aikana saaneet enemmän oikeuksia. Joissain maissa miehillä on edelleen enemmän oikeuksia. Naiset ovat alempiarvoisia heikomman ruumiin rakenteensa takia. Suuri syy on myös, että ensimmäinen nainen Eva söikielletyn hedelmän, jolloin hän ja Adam joutuivat lähtemään Paratiisista.Ihmiset noudattavat vanhoja perinteitä, eivätkä avarra katsettaan.

Tasa-arvoisuus menee kuitenkin helposti liian pitkälle. Jos otan esimerkiksi urheilukilpailut, joissa pitää peluuttaa myös huonompia pelaajia tasa-arvoisuuden takia, joukkueen taso laskee huomattavasti. Jos ihminen pystyisi pitämään tasa-arvon kohtuuden rajoissa, yhteiskunnassa olisi parempi elää. Valitettavasti tasa-arvoisuus menee yleensä yli tai sitä ei ole ollenkaan.

On ihmiasten luokittelussa hyviäkin puolia. Välttyy monilta kompleksilta, kun tietää paikkansa yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa pitää olla myös johtajia, jotka kuuntelevat kansan mielipiteitä sekä tarpeita ja tiivistävät ne, jotta voisivat auttaa muuta kansaa parantamaan oloja. Yhteiskunnan huipulla olevilla on myös hyvä itsetunto, vaikkakin se perustuu valheeseen.

"Minulla on yhtä paljon sielua kuin teillä - ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos jumala olisi suonut minulle hiukan kauneutta ja paljon rikkautta, tekisin eron teille yhtä vaikeaksi kuin se on minulle", sanoi Jane Eyre elämänsä merkittävimmällä hetkellä. Ihmiset ovat usein pinnallisisa eivätkä katso toisen ihmisen sisintä. Ulkoinen olemus ei kerro ihmisestä mitään tärkeää. Mitä väliä onko ystäväsi ruma vai kaunis, tyhyt vai pitkä, viisas vai tyhmä? Hän on silti ystäväsi.

Kukaan ihminen ei lopulta ole toistaan huonompi. Tasa-arvoisuutta pitää olla maailmassa, mutta ei liikaa. Ulkoinen olemus ei välttämättä vaikuta luonteeseen. Yhteiskunnan pitäisi olla tasa-arvoinen!

Lähteet:
  • Charlotte Brontë Kotiopettajattaren romaani 1847
  • edu.turku.fi/tiimalasi/  17.4.14
  • Perheeni ja ystäväni

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Veronica Roth: Outolintu

Outolintu on Veronica Rothin trilogian ensimmäinen osa. Outi Järvinen on tehnyt kirjasta upean suomennoksen joka koukuttaa lukijaa.

Outolintu kuvaa tulevaisuuden täydellistä yhteiskuntaa, jossa ihmiset jaetaan heidän persoonan ja taitojen mukaan viiteen osastoon: Vaatimattomat, Terävät, Uskaliaat, Sopuisat ja Rehdit. Jokaisella osastolla on omat tapansa ja sääntönsä. Kirjan päähenkilö Beatrice "Tris" kuuluu alunperin Vaatimattomiin. Kun taipumustestin tulos on epäselvä ja Tris kuulee olevansa divergentti, hän joutuu vaikean päätöksen eteen; jättääkö hän perheensä lopullisesti seuratakseen sydäntäntään vai jääkö hän tuttuun ja turvalliseen, jonne hän ei kuitenkaan tunne kuuluvansa. Lopulta hän vaihtaa Uskaliaaseen piiloutuakseen muun maailman katseilta. Oliko tuo sittenkään järkevää? Entä pääseekö Tris eroon vanhoista tavoistaan ja pärjääkö Vaatimaton Uskaliaan opinnoissa? Kaiken sekamelskan keskellä Tris rakastuu salaperäiseen mieheen nimeltä Neljä. 
Osastojen väliset ristiriidat alkavat kärjistyä ja divergenttien on pysyttävä entistä paremmin piilossa, sillä he ovat vaaraksi yhteiskunnalle. Lopulta Tris huomaa, että outolintuna olo on hyödyllistä ja vain Terävillä on jotain heitä vastaan. Läpäiseekö Tris Uskaliaan pääsykokeet? Entä selviääkö hän divergenttien vainoista?

Pidän sarjasta, sillä henkilöt on todellisen tuntuista ja kieli sujuvaa. Myös uusi tulevaisuuden kuva on kiehtova. Pidän Veronica Rothin tyylistä. Kirja on hyvin samanlainen kuin Nälkäpeli. Samalla tavalla kiehtova ja synkkä.

Lyhyt tekstinäyte kirjan alusta:
"Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä.
Minä istun käytävässä, äiti seisoo takanani saksia napsutellen ja suortuvat tipahtelevat lattialle harmaanvaaleaksi keoksi.
Kun äiti on valmis, hän vetää hiukset kasvoiltani ja letittää ne. Panen aina merkille miten tyyneltä ja keskittyneeltä hän näyttää. Hän on oppinut unohtamaan itsensä. Samaa ei voi sanoa minusta.
Vilkaisen äkkiä peiliin kun äiti ei huomaa - en minä turhamainen ole vaan utelias. Ihmisen ulkonäkö saattaa muuttua kolmessa kuukaudessa. Peilissä kohtaan kaidat kasvot, pyöreät silmät, pitkän ja kapean nenän - näytän edelleen pikkutytöltä, vaikka täytin kuusitoista jo varmasti monta kuukautta sitten. Muissa osastoissa juhlitaan syntymäpäiviä, mutta meillä ei. Sellainen olisi nautiskelemista.
"Noin", hän sanoo kun on saanut sidottua toisenkin palmikon päähän nauhan. Silloin katseemme kohtaavat peilissä. Minun on myöhäistä katsoa pois, mutta hän vain hymyilee peilikuvallemme. Kurtistan vähän kulmiani. Miksei hän nuhtele minu peilailemisesta? 
"Tänään on se päivä", hän sanoo.
"Niin on."
"Hermostuttaako sinua?"
Tuijotan hetken peilikuvaani. Tänään minulla on taipumustesti, jossa selviää mihin osastoon kuulun. Ja huomenna on valintaseremoniassa minä valitsen mihin osastoon minä haluan kuulua. Valitsen loppuelämäni, valitsen joko perheeni tai yksinäisyyden.
"Ei", minä vastaan. "Ei testituloksen tarvitse vaikuttaa valintaani." "

perjantai 5. syyskuuta 2014

Katala Gregorius

Katala Gregorius

Sovitin isoa rauta-avainta salaperäisen oven lukkoon. Väänsin avainta, avasin oven ja näin tarunhohtoisen maiseman. Aava nummi levittäytyi silmänkantamattomiin ja auringonlasku punersi taivaan. En ollut eläissäni nähnyt mitään niin kunista. Ojensin vasemman sandaalin peittämän jalkani ruohomättäälle. astuin ovesta ulos pehmeälle ruohikolle ja katsoin taakseni. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Näin ikuisuuksiin jatkuvan nummen ja kaukana horisontissa pienen kylän siluetin. Ovi oli poissa. Aloin hypervetiloida ja sapen maku voimistui suussani. Kaatsoin kohtaa, jossa oli oli ollut ja huomasin kahden ratsukon tulevan kohti.Vaikka he olivat kaukana, päätin odottaa ja pyytää apua, sillä ei olisi järkeä tarpoa yksin nummella pimeäntulon aikaan tietämättä minne mennä.

Kun naiset -sillä naisiahan he olivat- tulivat kohdalleni, he pysähtyivät. Ystävykset vaihtoivat kauhistuneen katseen ja katsoivat minua. "Kultapieni! Oletko eksynyt?" kysyi naisista pidempi vaaleverikkö, joka ratsasti valkoisella hevosella, vanhahtavalla englannilla."Joo olen. Tai siis tulin ovesta ja sitten se katosi. Siis niin. Ja olen Amber", änkytin ajattelematta mitään. Kiinnitin vasta silloin huomiota heidän vaatetukseenssa. Molemmilla oli päällään pitkä tummansävyinen mekko ja tiukka jakku. Puheet ja vaatteet huomioon ottaen päättelin, etten voi olla omalla vuosisadallani. "Olen Ellen ja hän on Isabella", vaaleaverikkö sanoi viitaten lyhyeen tummahiuksiseen kumppaniinsa. "Tule mukaamme. Viemme sinut Amber-kulta kotiimme. Saat siellä ruokaa, lämpivät vaatteet ja katon pääsi päälle." Suostuin halukkaasti, sillä minua palelsi minishortseissani ja topissani, sillä toisessa "ulottuvuudessa" oli kai loppukesä tai alkusyksy. Minulla oli myös hirveä nälkä. Lyhyempi nainen Isabella auttoi minut taaksensa ruskean hevosen selkään. Siinä istuin hajareisin pitäen tiukasti kiinni naisen vyötäröstä ratsastaessa auringonlaskuun.

Isabella ja Ellen asuivat valtavassa valkoisessa kartanossa, jonka seinää peittivät murattiköynnökset. Pelkästään puutarha kertoi varakkuudesta. Talo sijaitsi omenapuiden ja marjapensaiden keskellä. Sen
itäpäädyssä oli suuri talli, jossa oli ainakin viisi hevosta. Vähän kauempana takapihalla lainehti pieni tekolampi ja viheriölle oli pystytetty krikettikenttä. Sama yleellisyys jatkui paksujen seinien sisälläkin. Käytävien lattioille oli asetettu paksut itämaiset matot ja seinillä riippui moniantaitavasti maalattuja tauluja. Ja jos joku kertoi varakkuudesta, niin se että käytävillä riteili valtavasti palvelusväkeä.

Ellen vei minut yläkerrassa sijaitsevaan vierashuoneeseen. Siellä oli valtava katettu sänky ja kampauspöytä. Lattiaa peitti pehmeä, vaaleansävyinen matto ja sängyn vieressä oli pieni hyllyllinen kirjoja. Silloin Isabellaa porhalsi huoneesseen käsivarsillaan jokin norsunluun värinen vaatekappale. Se osottautui sieväksi, yksinkertaiseksi kellohameeksi, jonka he pukivat päälleni kertoillessaan samalla asioita. Naisten pölinöistä sain sen verran selvää, että olin 1800-luvulla ja Ellen ja hänen miehensä Marcus olivat talon isätäväkeä ja Isabella oli Marcuksen sisar. "Kutsu Marcusta hherra Deaniksi ja minä olen kai rouva Dean. En itse tykkää siitä, mutta uskon, että Marcus, siis herra Dean, pitää sitä välttämättömänä. Ja Isabella voi kai olla vain Isabella", Ellen paasasi, kun lähdimme
huoneesta. Minua hermostutti valtavasti. Tunsin oloni huteraksi hiukset päätäkiertävällä palmikolla, pitkässä mekossa ja pikkukengissä. Tunsin olevani väärällä vuosisadalla.

Pelkoni herra Ddeania kohtaan osottautuivat turhiksi, sillä hän oli oikein mukava ja ystävällinen mies. Hän kyseli kohteliaasti 2000-luvusta ja perheestäni. Yritin selittää heille sellaisia arkipäivän asioita kuin känykkä ja pyykinpesukone. Kaikki kuuntelivat kiinnostuneina, mutta kaikkein innostunein oli ellenin ja herra Deanin tytär Tia. Hän kuunteli selostustani nukesta, joka osasi puhua. "Nyt sinä juksaat", tyttö sanoi pienet kulmakarvat suloisesti rypistyen. Ihana Tia oli luonteeltaansakkin. Tutustuin häneen ruokailun jälkeen, kun istuimme oleskeluhuoneen lattialla Isabellan soittaessa pianoa. Tia katseli minua herpaantumatta ja kertoili kaikenlaisia asioita, samalla kun ompelin hänen Nelly-nukelleen uusia vaatteita. tialla vaikutti olevan hauskaa, kunnes yksi talon lukuisista palvelioista tuli pyytämään häntä nukkuman. "Nyt minua ketuttaa Zillah! En halua nukkumaan", lapsi protestoi. "Hyi häpeä neiti! Et saa puhua noin vieraamme kuullen ja nyt lähdet nukkumaan. Noin pienen ja nenäkkään tytön on jo korkea aika mennä unten maille", Zillahiksi
kutsuttu palveliatar sanoi ankralla äänellä ja yritti tarttua Tian käteen. Lapsi nykäisi sen pois ja alkoi itkeä. Minun kävi pientä ja väsynyttä tyttöä sääliksi, joten otin tämän syliin, kannoin makuuhuoneeseen ja laskin sänkyyn. Tia nukahti saman tien, kun aloin hyräillä tuutulaulua.

Vasta kun Tia oli nukkumassa ja me muut olimme oleskeluhuineessa juomassa iltateetä, herra Dean otti puheekksi saapumiseni 1800-luvulle:"Amber! aluisitko kertoa meille, miten päädyit luoksemme?" Huokasin ja aloin kertoa:"Tulin rannalta kotiin. Vähän ennen kotia minua vastaan tuli ikivanha mies ja antoi minulle ison ja painavan rauta-avaimen. Mies kertoi, että avain sopisi puistossa olevaan isoon rautaoveen. Lähdin kokeilemaan avainta ennen kotiinmenoa. Minua kiinnosti tietää, mitä sen oven takana on. puisto oli tyhjä, joten kukaan ei nähnyt, kun menin ovesta. Näin ainoaastaan nummea ja kun käännyin, ovi oli  kadonnut." "Se vanha mies, josta kerroit, oli luultavasti Katala Gregorius. Legenda kertoo, että tuo mies oli taikuri. Tarun mukaan hän taikoi oven, jonka avulla voi matkustaa ajassa. Joka sadas vuosi Gregorius tuo tulevaisuudesta tytön, joka tuo uusia keksintöjä aikaamme. Niin ei saa tapahtua, sillä siitä syntyisi aikamoinen paradoksi", herra Dean sanoi synkkänä. Ellen ehdotti, että lähtisimme etsimään tietoa Lontoon kirjastosta.

Niinpä seuraavana viikonloppuna nuori tallihenki Benjamin lähti saattamaan Elleniä, Isabellaa ja minua hevosvaunuilla Yorkshiren kylään, josta lähtisimme junalla Lontooseen. Isabella oli innoissaan, sillä hän ei ollut ennen matkustanut junalla. ellen sen sijaan oli käynyt muutaman kerran enonsa luona Lontoossa ja minä kuljin joka toinen viikonloppu isäni luo junalla. En tosin vanhalla höyryjunalla, joten oli sekin kokemus.

Kirjastossa saimme tietoomme, että voisin päästä 2000-luvulle vuoden viimeisenä täysikuuta. Minun täytyisi seistä siinä paikassa, jossa ovi oli ollut ja uskoa siihen, että pääsisin kotiin. Tunsin epätoivoa, sillä en ollut koskaan uskonut taikuuteen ja puoli vuotta oli hyvin pitkä aika. Siltä minusta tuntui, kunnes Isabellan isä, vanha herra Dean, kertoi sikäläisiä tarinoita, joiden avulla aloin uskoa magiaan.

Vaikka leikin Tian kanssa, opettelin ratsastamaan vanhalla Minny-ponilla, autoin Zillahia ja muita palvelijoita kotitöissä ja opiskelin Isabellan johdolla pianon soittoa, podin koti-ikävää. Sain usein iltaisin kyyneleitä silmäkulmiini, vaikka yritin lukea itseni uneen talon lukuisilla ja monipuolisilla kirjoilla ja juoksin päivät pitkät pihalla leikkien ja ratsastaen Tian kanssa, väsyttääkseni itseni perin pohjin.

Ystävystyminen nopeasti nummen harvojen asukkaiden kanssa ja aloin omaksua vanhaa englannin kieltä ja 1800-luvun tapoja. Muistutin päivä päivältä yhä vähemmän 2000-luvun tyttöä, joka olin ennen. Totuin pitkiin, raskaisiin mekkoihin, pelottavaan naistensatulaan, jolla ratsastin, äärimmäisen kohteliaaseen käytökseen ja siihen, että minua kohdeltiin kuin isäntäväkeä.  Opin tuntemaan myös talon puiston ja sen lähiseudun niillä lukuisilla kerroilla, jolloin leikimme ja retkeilimme siellä.

Edellisenä päivänä ennen täysikuuta oli suuri myrsky. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja monet nummen poluista olivat huuhtoutuneet pois. Navakka tuuli oli kaatanut puut ja salama oli sytyttänyt pienen palon Yorkshiren kylään. Siitä huolimatta lähdin Deanin perheen kanssa ratsastamaan kohti sitä paikkaa, jossa Ellen ja Isabella olivat minut löytäneet. Palelin topissani ja minishortseissani, kun hevoset tarpovat mutaisissa maassa. Kaduin, että olin jättänyt viittani kotiin - siis Deanien kartanoon - sillä lämpötila oli alle viidentoista asteen. Ihmettelin kylmissäni matkan pituutta, kun Isabella huudahti:"Tuon Petäjän ohitimme kauan ennen kuin löysimme Amberin." Oivalsin silloin, että navakka myrskytuuli oli kaatanut tienviitan, jonka avulla olisin löytänyt kyseisen paikan. Emme voineet löytää ovea kuunvalon ja muistin perusteella. En pääsisi kotiin. Kurkkuuni nousi ja henkeni kulki juuri ja juuri. Silloin iso pilvimassa pimensi kuun ja alkoi tihuttaa. Olimme hukassa.

Ratsastimme pari virstaa takaisinpäin paikkaan, jossa Isabellan mukaan olimme tavanneet. Nousin ratsailta ja aloin jalkaisin tutkia maastoa. Jalkani putosi pieneen onkaloon, kanin koloon. Muistin, kuinka pieni ruskea kani riensi pesäänsä pakoon Isabellan ja Ellenin laukkaava ratsuja melkein puoli vuotta sitten. Käännähdin ympäri ja toden totta, edessäni ilma väreili tuskin huomattavasti. Rinnassani sykähtää riemu, joka sammui melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin sentään astunut ovesta tullessani 1800-luvulle. Nyt minun pitäisi luoda mielikuva aikamatkastamme itse. Olin aina saanut äidinkielen kirjoitelmista seiskan. Mielikuvitukseni oli olematon ja nyt minun pitäisi kuvitella matkustavani ajassa kaksisataa vuotta. Aloin turhautua ja sydämeni tyrkytti rinnassani. Juuri kun aloin turhautua, pieni valkotäpläinen lensi silmieni edestä. Katsottuani tarkemmin, huomasin sen olevan tulikärpänen. Tuo pieni luonnonihme mullisti käsitykseni maailmasta. Tuolla hetkellä silmäni alkoivat loistaa ja eteemme ilmestyi iso ja salaperäinen ovi. Tartuin messinkikahvaan, mutta epäröin. Katsoin jylhää Nummela ja yössä loistavia Iltahämynlaakson - Deanien kartanon - valoja. Oli kahden vaiheilla. Tottakai halusin kotiin, mutta olin lähentynyt kartanon asukkaiden kanssa. Syleilen Isabellaa, Elleniä ja herra Deania ja astuin ovesta syksyisillä puiston kulmalle Lontooseen.

Noin vuosi sen jälkeen, kun palasin 2000-luvulle, laahustin neljän aikaan hyvin väsyneenä kotiin. Kun avasin talomme oven, haistoin pullan tuoksun ja kuulin olohuoneesta puheen sorinaa. Kirosin äkäisenä mielessäni kutsumattomia vieraita, kun pieni lapsi ryntäsi syliini. "Tia!" huudahdin ja ryntäsin olohuoneeseen. Ellen ja Isabella istuivat sohvalla hymyillen leveästi. "Missä herra Dean on?" kysyin halaten naisia. "Marcus on hakemassa Benjaminin isää häihin", Ellen sanoi silittäen hiuksiani. "Kenen häihin?" töksäytin ajattelematta mitään. "Minun ja Benjaminin. Ne ovat ensi viikonloppuna Iltahämynlaaksossa, Tuletko sinäkin?" Isabella sanoi virnistäen. Katsoin häntä hetken äimistyneenä ja kasvoilleni levisi aurinkoinen hymy:"Onneksi olkoon! Tulen mielelläni, mutta miten? Miten pääsitte tänne?" "Oi! KeskustelinGregoriuksen kanssa ja sovimme, että me saamme tavata ja pitää yhteyttä", Ellen sanoi ja antoi minulle ison rauta-avaimen. Ymmärsin, että voin pitää perheeni lisäksi myös ystäväni 1800-luvulla.

perjantai 22. elokuuta 2014

Cassandra Clare: Varjoken kaupungit

Varjojen kaupungit on Cassandra Claren luoma fantasiasarja, johon kuuluu kuusi osaa. Viimeinen osa julkaistaan syksyllä 2014. Sarjan on suomentanut Terhi Lehtinen.

Sarja kertoo 16-vuotiaasta Clary Fraystä, jonka äiti katoaa mystisesti sarjan alussa. Clary huomaa, ettei maailma ole sellainen kuin hän on luullut; vampyyrit ja muut satuolenot eivät olekkaan satua. Varjonmetsästäjien mukana Clary alkaa etsiä äitiään ja saa selville syntyperänsä. Kaiken myllerryksen keskellä Clary huomaa olevansa rakstunut häikäisevän komeaan ja itseriittoiseen varjonmetsästäjään, Jace Waylandiin.

Pidin kirjasarjasta. Itseasiassa rakastin sitä. Kirjat eivät ole kovinkaan pitkiä, teksti on helppolukuista ja juoni on koukuttavaa. Mikä siis olisi parempaa?

Tekstinäyte kirjan alusta:
"Älä viitsi naurattaa",  ovimies sanoi ja risti jyhkeät käsivartensa rintakehälle. Hän tuijotti musertavasti punaiseen vetoketjulliseen takkiin pukeutunutta poikaa ja pudisti kaljuksi ajeltua päätään. "Sinä et voi tuoda tuota kapistusta tänne." 
    Viitisenkymmentä Pandemonium Clubin ulkopuolella odottavaa nuorta kurkotti kaulaansa ja yritti salakuunnella. Ikärajattomalle klubille oli aina pitkä jono, etenkin sunnuntaisin, eikä jonossa yleensä tapahtunut juuri mitään. Ovimiehet olivat kovaotteisia ja puuttuivat tilanteeseen välittömästi, jos vaikutti siltä, että joku saattaisi aiheuttaa ongelmia. Viisitoistavuotias Clary Fray seisoi jonossa parhaan ystävänsä Simonin kanssa ja kurkotteli kaikkien muiden tavoin eteenpäin siinä toivossa, että tiedossa olisi jotain jännittävää.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Shakespeare; mysteeri klassikon takana

William Shakespeare syntyi vuonna 1564 Warwickshiressä, Stradfordissa. Uskotaan, ettei Shakespearen vanhemmat osanneet lukea, mutta poika itse oli kiinnostunut opiskelusta. Niinpä hän alkoi käydä koulua King´s New Schoolia.

18-vuotiaana Shakespeare avioitui itseään kahdeksan vuotta vanhemman Anne Hathawayn kanssa. Vuotta myöhemmin he saivat lapsen, joka ristittiin Susannaksi. Myös kaksoset Judith ja Hamnet syntyivät muutaman vuoden sisällä. ainoastaan Judith selvisi hengissä aikuisikään. Muut kaksi kuolivat ruttoepidemiaan.

Shakespeare alkoi kirjoittaa sonetteja ja runoja. Perhe muutti Lontooseen ja kirjoittamisen lisäksi Shakespeare alkoi näytellä ja kokosi itselleen teatteriseurueen. He näyttelivät Shakespearen kirjoittamia näytelmiä Globe-teatterissa ja pääsivät silloin tällöin esiintymään hoviin kuningatar Elisabet I:lle. Kuningattaren edesmentyä valtaan astui Jaakko I. Hän piti pienistä huvituksista, joten Shakespeare seurueineen kutsuttiin usein hoviin esiintymään. Näin Shakespeare pääsi kurkistamaan melko syvälle hovielämään ja kuninkaan ajatuksiin. Hän kirjoitti useita näytelmiä, jotka olivat kopioita Elisabet I:n ja Jaakko I:n elämästä ja hallintotavoista. Tallaisia olivat esimerkiksi Henrik IV, Kuningas Lear, Hamlet ja Macbeth.

Macbeth oli viimeisiä suuria ja kuuluisia näytelmiä, jotka Shakespeare ehti kirjoittaa ennen kuolemaansa. Kaiken kaikkiaan hän ehti kirjoittaa 37 näytelmää, 154 sonettia, kaksi pitkää, kertova runoelmaa ja runsaasti muitakin runoja.

Shakespearen näytelmät kattavat kolme osa-aluetta: historialliset näytelmät, komediat ja tragediat. Ne kaikki kuvastivat nerokkuutta ja taitavuutta. Näytelmät ovat tunnettuja ympäri maailman ja niitä on kielletty ainakin 116 kielelle. Vaikka Shakespearesta onn tehty monia uskomattomia käännöksiä, sanotaan, ettei Shakespeare ole yhtä taitavaa jan kaunista muilla kielillä kuin englannilla.

Shakespeaten useiden teosten teema on rakkaus. Hän on elämänsä aikana kirjoittanut monenlaista rakkautta: iloista, kiihkeää, tyhjänpäiväistä, syvää, todellista, unenomaista, hankalaa, itsestäänselvää, pakollista  ja toivottua. Muutamissa Shakespearen soneteissa seikkaillee mystinen herra H.W. (mahdollisesti Henry Withlock), jota ylistetään tavalla, joka joidenkin tutkijoiden mielestä viitta homoseksuaalisuuteen. Joidenkin tutkijoiden mielestä kyseessä on taas pelkkä platoninen ystävyys. Kukapa Shakespearesta selvää ottaa?

Shakespearen henkilöllisyydestä on ollut vuosisatojen saatossa kiistaa. Sisilialaiset väittävät, että Shakespeare oli alunperin Sisiliasta. Heidän mukaansa siellä on 1500-luvun loppupuolella asunut näytelmäkirjailija nimeltään Collerenzo (yleinen sikäläinen sukunimi). Monet Collerenzon näytelmän sanonnat löytyvät Hamletista ja teksteissä on samanlaista nerokkuutta. Se myös todistaisi, miksi Shakespeare tiesi niin paljon Sisilian tavoista.

Jotkut sitten taas väittävät, että nimi Shakespeare on pelkkä pseudonyymi, eikä stradfordilaisella Shakespearella ole mitään tekemistä Shakespearen näytelmien kanssa. Mahdollisia kirjoittavia voisivat olla mm. Francis Bacon, jaarli Edward de Vere tai jopa kuningatar Elisabet I. Nykyään ollaan kuitenkin sitä mieltä, että stradfordilainen Shakespeare kirjoitti itse näytelmänsä.

Aikanaa William Shakespeare jäi muiden kuuluisien näytelmäkirjalilioiden ja runoilijoiden (tällaisia olivat mm. John Fletcher ja Ben Jonson) varjoon, mutta nykyään Shakespearen nimen tuntee suurin osa ihmisistä. Guinnesin ennätyskirjan mukaan Shakespeare on maailman käännetyin kirjailija. Hänen näytelmistään on tehtymoopperoita ja elokuvia ja koko ajan joku Shakespearen klassikoista pyörii teattereissa.  Näytelmiä on sovitettu lasten kirjoihin ja teoksia on käännetty vanhan runomaisen kielen lisäksi myös selkeälle nykykielelle.

Suurin osa ihmisistä tuntee Romeon ja Julian traagisen rakkaustarinan tai Hamletin kuuluisa pohdinnan elämästä ja kuolemasta "Ollako vaiko eikö olla? Siinä se pulma." Tuo kaikki todistaa, että englantilainen näytelmäkirjailija ja runoilija William Shakespeare on klassikko.

Lähteet:
  • Kaksi tietokirjaa, joiden nimiä en muista
  • Dokumentti Shakespeare Italiassa
  • Dokumentti Shakespearen ontot kruunut
  • Dokumentti Historian taiteen aikakaudet
  • Wikipedia
  • Shakespearen näytelmät
  • Shakespearen filmatisoinnit
  • Shakespearen elämäkerta joidenkin näytelmien lopussa

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Keijukaisunelmia


                                                        KEIJUKAISUNELMIA




Istun nurmikolla. Nenäni edestä lentää kaunis perhonen. Voi kunpa minäkin voisin lentää… Hei! Totta kai pystyn lentämään ja saan vielä yhtä kauniit siivet! Ryntään sisään vähät välittäen jalkapohjiani kutittavasta ruohosta. Ujuttaudun prinsessamekkoon ja annan isosiskoni ripustaa keijunsiivet selkääni.  Kipitän nurmikolle ja kikatan ihastuksissani. En ole enää 6-vuotias Salla-tyttö vaan 100-vuotias keijukaisprinsessa Fiore. Lähden hyppelehtimään – ei, liitelemään – kohti ojaa, tarkoitan Keijukaispuroa. Sen penkalla kasvaa paljon kukkia, joita työnnän hiuksiini. Näytän ihan niiltä keijuilta siinä Helinä-keiju elokuvassa. Jospa olisinkin vaikka kukkaiskeiju… Valelen kukkia vedellä ja lepertelen niille keijukielellä. Kylläpäs ne nyt kukoistavat ja ne ovat kasvaneet ainakin tuuman verran – en kyllä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ”tuuma” kuulostaa hienolta.
Minusta tuntuu, että on aika käydä tervehtimässä Keijukuningatarta. Hän on tosi arvokas ja ainakin ziljoona vuotta vanha. Pian ähkäisen kivusta; olen astunut soralle. Eihän se olekaan soraa vaan suuri timanttiesiintymä! Poimin taskut täyteen tietäen, että kuningatar ilahtuu ikihyviksi saadessaan ne. Mieli keventyneenä, mutta taskut raskaina lähden liitelemään kohti Keijukaispalatsia (pientä puumajaa, jonka isi on rakentanut). Kipuan ylös pitkiä tikkaita ja niiaan syvään kuningattaren edessä. Tuo arvoisa olento kiittää timanteista ja pyytää minua keittämään teetä. Nappaan korin käsivarsilleni ja etsin ämpärin vettä varten sekä pienen purkin teelehdille.
Kun olen saanut polttopuut kerätyksi, suuntaan lentoni Keijukaispurolle. Nostan purosta ämpärillisen vettä ja siihen pieneen purkkiin kerään paljon tuoksuvia kukkien terälehtiä. Huomaan yhtäkkiä olevani väsynyt. Tarvitsen siis keijupölyä. Mistähän löytyisi keijupölymylly? Keinut, liukumäki, äidin puutarha, hiekkalaatikko… Haa, hiekkalaatikko! Pyrähdän sinne ja hieron hiekkaa, siis keijupölyä, siipiini. Lennän virkistyneenä takaisin Palatsiin. Ladon polttopuut takkaan ja sujautan vaivihkaa pahviset liekit risujen sekaan. Laitan teepannun kiehumaan liekkien yläpuolelle ottaen samalla säteillen vastaan kuningattaren kehut näppäryydestäni. Pian jo kaadan kiehuvan teen ruusukuppeihin. Keskustelemme Mikä-mikä-maan tulevaisuudesta samalla kun juomme hienostuneesti herkullista teetä. Teehetkemme keskeytyy, kun vartijakeiju tulee ilmoittamaan, että suuren hirviön on nähty kuljeksivan täälläpäin. Suljen kauhuissani verhot ja pamautan oven kiinni. Istun peloissani lattialla ja kuuntelen. Kuuntelen kunnes kuulen askeleita palatsin ulkopuolelta. ”Pikku keijukainen”, kuuluu huhuilu tikapuilta. Sydämeni jyskyttää kunnes isi työntää päänsä ovesta ja sanoo:”Isäkeiju tuli pyytämään keijuprinsessaa syömään.” Keijukuningatar katoaa kuin savuna ilmaan ja ymmärrän, ettei mitään jännittävää hirviötä olekaan. On vain isi. ”Et sä oo isäkeiju enkä mä oo tulossa syömään”, kivahdan. Minua suututtaa ja nostan kädet puuskaan. Mutta kun isi kertoo, että äiti on leiponut keijukaispikkuleipiä, pyrähdän sisälle ja isi on tuskin ehtinyt puumajastani alas, kun jo istun pöydässä höyryävä lautanen edessäni ja leveä hymy naamallani.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Surullisen kaunis Saima Harmaja




 Saima Harmaja syntyi 8.5.1913 viisihenkiseen perheeseen Helsingissä. He olivat onnellinen ja varakas perhe.
Saima alkoi kirjoittaa tarinoita heti lukemaan oppiessaan, mutta lopulta nuori neito löysi kutsumuksensa runojen parista. Hänen esikuvinaan toimi mm. Aleksis kivi ja Dante. Vanhempien mielestä kirjoittaminen vaaransi terveyden tytöltä, joka sairasti tuberkuloosia ja siksi vietti suuren osan opiskeluajoistaan sairaalassa. Ystävien tuen ja sairaanhoidon avulla tauti pysyi sen verran hallinnassa, että tyttö kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi hieman matkustelemaan. Tuo kevät oli muutenkin hänen elämänsä kulta-aikaa, sillä hän rakastui ja kihlautui ja kaiken lisäksi Harmajan ensimmäinen runokokoelma Huhtikuu julkaistiin.
Muutama vuosi myöhemmin Saiman rakas isosisko kuoli synnytyksessä. Tämä tapahtuma mursi jo muutenkin huonokuntoisen nuoren naisen. Onneksi Harmajan viimeistä elinvuotta pikkuinen vauva piristi, vaikka Saima vietti suuren osan siitä eristettynä sairaalassa.
Heikkenevästä terveydestään huolimatta Saima yritti kirjoittaa niin paljon runoja kuin mahdollista. Kaukainen maa oli viimeinen runoilijan teoksista, joita hän julkaisi. Se kuvastaa niin rakkautta sisaren lapseensa kuin hyväksyntää omasta kuolemasta. Nukkuessaan pois 21.4.1937 hän ei ollut saanut teosta valmiiksi, mutta se julkaistiin huolimatta muutamasta keskeneräisestä runosta.
Vaikka tuberkuloosi vei Saima Harmajan hengen jo 23-vuotiaana, se ei silti pysäyttänyt runoilijan nousua Suomen tunnetuimpien kirjailijoiden listalle.

Saima Harmaja 

tiistai 10. kesäkuuta 2014

KT-Tallin ratsastusleiri with Sopuli


Olimme Sopulin kanssa KT-Tallin ratsastusleirillä. Hauskaa oli ja tässä sitten muutama kuva (Kuvien laatu on hieman huono) :
Solveiga "Sonja"


Minä ja minun leirihoitsuni Sonja
Sopuli ja Sopulin leirihoitsu Kulta
Minä ja Mortti tunnilla
Morgen "Mortti"
V.K. Hessu "Hessu"
Minä ja Hessu matkalla estetunnille
Apparit...


Ajaminen oli hauskaa
Minä ja Sopuli ajamassa Teemu-ponilla
Minä ja Akima tunnilla
Arabitamma Akima
Minä ja Repe estetunnilla
Revans "Repe"
Vikeltäminen oli hauskaa ja jännittävää
Vikellystä Helmi-hepalla
Minä ratsastamassa Teemulla ilman satulaa. Tuolla tunnilla onnistuin tippumaan...
Valjakkoponi Teemu
Minä hyppäämässä Köpillä
V.K. Köpi
Minä ja Sonja tunnilla
Menimme Hessun kanssa myös leirikisat. Vaikkemme voittaneet, olen tyytyväinen :)
Meno oli villiä eikä tylsää tullu ;P

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Lavian Anna

Meillä on mökki Laviassa. Se on pieni hirsimökki metsän ja muutaman pienen järven keskellä. Rakastan viettää aikaani siellä. Metsässä samoilu, pienessä järvessä uiminen ja kirjan lukeminen riippukeinussa. Niin ihanaa, niin rauhallista. Mutta liittyy meidän mökkiimme eräs legendakin...

Lavian Anna

400 vuotta sitten, kun mökkiämme ei vielä ollut rakennettu, oli tontillamme pieni talo, jossa asui kaunis Anna-neito perheeneen. He olivat köyhiä, mutta onnellisia. Anna oli nähnyt 15 kesää ja oli kauneutensa huipussa, mutta hän oli yksinäinen. Anna istui päivät pitkät erään koivun alla ommellen tai lukien. Välillä naapurin poika tuli Annan seuraksi järven yli. He puhuivat kaikesta: Linnuista, jotka lentävät talveksi etelään. Auringosta, joka jaksaa kiivetä taivaalle jokainen päivä. He puhuivat kaikesta paitsi rakkaudesta toisiaan kohtaan. Matias (se oli naapurin pojan nimi) souti joka aamu pienen Naara järven yli Annan talolle ja he juttelivat monta tuntia pihakoivun varjossa.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, kun Matias työnsi soutuvenettään vesille, hän ilmoitti Annalle haluavansa kysyä häneltä jotain hyvin tärkeää seuraavana päivänä. Tyttö jäi tuijottamaan  Matiaksen perään hymy huulillaan, kun poika lipui järven poikki. Anna ei saanut illalla unta, niin innoissaan hän oli. Seuraavan päivän koittaessa tyttö pukeutui parhaimpiinsa: Hän suki hiuksensa kiiltäviksi ja palmikoi niiden sekaan kauneimpia kukkia, mitä lähiniityltä löysi. Tyttö oli hyvin kaunis ilmestys sinisessä puuvillamekossaan ja kukkaisessa lettikampauksessa. 

Auringon alkaessa hiljalleen vaipua mailleen, Anna istuutui koivun juurelle odottamaan, että Matias tulisi kosimaan häntä. Sen verran pojan äänensävystä saattoi päätellä. Taivas värjäytyi purppuranpunaiseksi ja valo hiipui vähitellen. Anna alkoi käydä kärsimättömäksi. Lopulta hän kuuli tieltä juoksuaskelia ja ponkaisi ylös. Tyttö silitti rypyt mekostaan ja loihti kasvoilleen hohtavan hymyn. Mutta ainoastaan naapurin Jussi sieltä hölkkäsi. Miehen ilme oli apea ja hän huohotti kertoessaan Annalle, että hän löysi Matiaksen veneen ajelehtimassa ilman soutajaa ja kukkakimpun, joka oli sidottu Annan silmien värisistä lemmikeistä. 

Annan pää tyhjeni ja hän löysi pian itsensä makaamasta maasta. Pian hän kuitenkin nousi ylös kova naamio kasvoilla ja hänen silmänsä olivat tyhjät. Hän ei suostunut uskomaan rakastettunsa kuolleen, niimpä hän palasi seuraavana päivänäkin tallaamaan polkua pihakoivun ympärille Matiasta odotellessa. Anna saapui Koivulle odottamaan joka päivä siitä lähtien. Talveen mennessä hän  menehtyi suruun. 

Puhutaan, että Annan voi vieläkin nähdä lohduttoman kauniina kesäiltana tuon koivun luona odottamassa rakkauttaan saapuvaksi.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Ikuisesti enkelini

IKUISESTI ENKELINI

 

 Iso muuttoauto roiskauttaa mutavedet päälleni.  Pieni ruskea villakoirani Tessa jää räksyttämään auton perään. Silkkaa uteliaisuuttani lähden kulkemaan kotiakatuani kohti kauan tyhjänä ollutta omakotitaloa. Toden totta! Pihalla suurinpiirtein ikäiseni poika kantaa suurta muuttolaatikkoa. 

Seuraavana aamuna nään parhaan ystäväni Kitin tulevan minua kohti tulenpunaiset kiharat villisti pomppien. Hänen sirot kasvonsa leviävät virneeseen. Vaikka ystäväni myrkynvihreä takki on kauheassa ristiriidassa hänen hiustensa kanssa, hän näyttää kauniilta kuten aina. Tai no, alle 155 senttiset ovat pikemminkin söpöjä.  Minä, Monica, olen aivan Kitin vastakohta: Olen melko pitkä ja hiukseni ovat maantienruskeat. En pukeudu muodikkaasti, enkä ole kovinkaan suosittu ja rauhallinen luonteeni ajaa minut usein kirjojen pariin.  Silti Kiti on minuun kiintynyt. Nyttenkin hän kapsahtaa kaulaani ja lähdemme kävelemään kohti koulua. En saa kauaa nauttia ystäväni ylitsevuotavasta aurinkoisuudesta, kun hän jo havaitsee poikaystävänsä Santun väkijoukon keskeltä ja kiiruhtaa seurustelukumppaninsa luo ja siitä jonnekkin nurkkaan pussailemaan kuten tavallista. Pian katseeni kohdistuu  naulakoilla olevaan yksinäiseen hahmoon. Hänhän on se poika, joka muutti naapuriini. Viritän iloisen hymyn huulille tietäen, ettei Kiti ja Santtu palaa seuraani hetkeen. Menen esittäytymään ja tarjoamaan apua tulokkaalle. Hän esittäytyy Joonas Koskiseksi. Lähdemme raivaamaan tietä väkijoukon halki kohti äidinkielen luokkaa. 

Tuijotan Joonaksen selkää. Hän istuu edessäni historian tunnilla. Poika pörröttää vaaleaa hiuspehkoaan ja nostaa kätensä vastaten  opettajan kysymykseen. Kun kuulen hänen äänensä, sydämeni pohjaa kutkuttaa suloisesti. Olenko ihastunut? Henkäisen terävästi. Joonas katsoo minuun huvittuneesti virnistäen. Hän luulee, että hänen vastausensa sai minut henkäisemään. Tuo hymy! Naamani muuttu punaiseksi kuin tomatti. Voi luoja! Olen korviani myöten ihastunuut tuohon poikaan. Käännän vikkelästi katseeni historiankirjan kappaleeseen.

Aika kuluu ja tutustun Joonakseen paremmin, mutta ihastukseni ei laimene. Päin vastoin, olen päivä päivältä kiintyneempi poikaan. Asiaa ei auta se, että Kiti ja Santtu ystävystyvät myös Joonaksen kanssa. Tulokas kotiutuu hyvin porukkaamme. Yritän parhaani mukaan olla tuijottamatta ihastustani. Niinpä olen ottanut tavakseni tuijotella varpaitani. Kotimatkalla annan Joonaksen hoitaa puhumisen ja soperran silloin tällöin itse jotain.

Olemme tunteneet Joonaksen kanssa jo melkein kuukauden. On kaunis huhtikuinen iltapäivä ja vaellamme  koulusta kotiin. Olemme pihaportillamme ja kuulen jo Tessan tervetuliaishaukun. Käänyn Joonasta kohti sanoakseni heipat. Hän katsoo hetken kummasti ja kumartuu sitten suutelemaan minua. Toivuttuani hämmästyksestä vastaan suudelmaan. Hänen huulensa liikkuvat pehmeinä omiani vasten. Joonas on jokapuolella: Hän maistuu spearmintpurukumilta. Purkan tuoksuun sekoittuu jotain partavettä. Silmieni takana välkkyy punaista ja käteni tarttuvat Hänen silkinpehmeisiin hiuksiinsa. Tunnen Hänen lämpimät kätensä lantioni tienoilla. Maailmassani on ainoastaan Joonas ja Hänen kosketuksensa. Itseasiassa Joonas on koko maailmani. Lopulta, liian pian, poika irrottautuu hellästi syleilystäni. Hän mumisee hyvästit ja lähtee kiiruhtamaan kohti kotiaan. Hämmentyneenä ja naama kuumottaen, mutta onneni kukkuloilla lähden kulkemaan pihapolkua Tessa klintereilläni.

Makaan sängylläni lamaantuneena. Muistelen Joonaksen pehmeitä huulia ja lämpimiä käsivarsia. Enää neljätoista ja puoli tuntia, että näen Hänet taas. Vatsaani kouraisee jännityksestä. Entä jos Hän ei enää haluakkaan nähdä minua? Miten edes käyttäydyn huomenna? 

Aamulla puoli kahdeksan aikaan Joonas koputtaa ovellemme kuten tavallista. Nappaan koululaukkuni ja kiiruhdan eteiseen perhosten pörrötessä vatsassani. Kohtaan Joonaksen katseen. Hän toivottaa minulle hyvää huomenta. Käännämme molemmat katseemme alas ja lähdemme kävelemään hiljaisuuden vallitessa. Vilkuilemme toisiamme. Miten suloista olisikaan jos voisin alkaa seurustella hänen kanssaan... Punastun ajatuksesta. Joonas lehahtaa myös punaiseksi. Suustani pääsee typerä hihitys. Poika katsoo hetken minua arvioivasti ja avaa epävarmana suunsa:"Öh Monica... Tuuksä tai siis haluisiks sä lähtee mun kaa jonnekkin? Vaiks leffaa? Siis vähän niinko treffeille? Siis nii siis nii..." Sydämeni sykähtää rinnassani ja vastaan myöntävästi. Jatkamme matkaamme kuten ennenkin: hiljaisuuden vallitessa, mutta käsi kädessä.

Elokuvateatterin valot syttyvät palamaan. Sydämeni jyskyttää edelleen. Romanttiset kauhuleffat ovat mielestäni pahimpia. Kasvoni ovat valkoiset ja kyyneleiden juovittamat. Mursin varmaan Joonaksen sormet puristaessani niitä niin lujaa. Hän kääntyy katsomaan minua ja nähdessään kasvoni poika purskahtaa nauruun. "Anteeks. En olis saanu tuoda sua kattoo kauhuleffaa. En tienny et pelkäät", Joonas  sanoo alakuloisesti. Kerron känelle ettei zombit minua pelottaneet vaan rakastavaisten raaka kohtalo. Kävelemme elokuvateatterin aulaan hiljaisuuden vallitessa. "Hei jäbä! veitkö tyttöystäväsi kattomaan liian pelottavaa leffaa?" eräs poika huutelee väentungoksesta. Mulkaisen häntä pahasti. Vilkaisen Joonasta. Hän näyttää mietteliäältä ja avaa suunsa:"Hmmm... Tyttöystävä kuulostaa hyvältä." Naamaani kuumottaa, kun ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. "Niin myös poikaystävä", vastaan varpaitani tuijotellen. Joonas kysyy haluaisinko alkaa seurustella hänen kanssaan. Vastaan myöntävästi. Tähän mennessä olemme ehtineet ulos elokuvateatterin ovien eteen. Joonas kumartuu suutelemaan minua. Niin kliseistä, mutta myös niin ihanaa ja suloista.

Seuraava kuukausi on varmaan elämäni onnellisin. Olemme Joonaksen kanssa niin paljon yhdessä kuin mahdollista. Iltaisin kun molempien pitää mennä kotiin, otamme pitkiä videopuheluita. Onni seuraa minua kaikkialle. Vaikka koulutunnit olen omissa maailmoissani, kokeet hipovat kiitettäviä arvosanoja. Vaikka panostukseni kouluun on täysi nolla, saan esitelmistä parhaat mahdolliset arvosanat. Hyvä tuuleni leviää ympäriinsä. Kitin ja Santun kanssa me pidämme hauskaa ja sen lyhyen ajan, jolloin nukun, uneksin kaikesta ihanasta. Olen onneni kukkuloilla.

On viimeisiä koulupäiviä ennen kesälomaa. Kuljemme Joonaksen kanssa käsi kädessä kohti koulua. Rakkaani huomaa yksinäisen violetin kukan vähän matkan päässä ja sanoo poimivansa sen minulle. Hän päästää kädestäni irti ja lähtee juoksemaan kohti risteystä. Iso punainen pakettiauto lähestyy, eikä juokseva Joonas huomaa sitä. Iloinen nauruni muuttuu verta hyytäväksi kiljaisuksi. Joonas pysähtyy keskelle tietä ja katseemme kohtaa sekunnin murto-osaksi ennen kuin auto ajaa hänen päällensä.

Kiljun kiljumistani, kunnes naapuritalosta tulee vanha pariskunta ihmettelemään mekkalaa. Pakettiautosta ei näy jälkeäkään, mutta muistan rekisterinumeron olevan SKH-129. Nostan katseeni ja näen verisen möykyn, joka oli vielä hetki sitten rakas poikaystäväni. Tuo kuva syöpyy verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Purskahdan itkuun ja nyyhkytän kunnes poliisit ja paloauto saapuu paikalle. Poliisit eivät saa nyhdettyä minusta mitään tietoja, joten he tulevat siihen tulokseen, että on parasta viedä minut kotiin.

En mene sinä päivänä kouluun enkä sitä seuraavana. Kesälomien alettua lähden kävelylle. Mikään siinä risteyksessä ei kerro, että toissapäivänä siihen on kuollut ihminen, nuori poika. Ainoastaan yksinäinen violetti kukka kertoo paikan olevan sama. Poimin kukan ja päästyäni kotiin prässään sen. Laitan prässätyn kukan samoihin kehyksiin Joonaksen kuvan kanssa, jonka olin napannut muutama päivä ennen hänen kuolemaansa. Kuvassa Joonas hymyili ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. Juuri se ilme, jota niin paljon rakastan. Taulun kiinnitän seinälle. Kunniapaikalle sänkyni viereen.

En huomaa kesän epätavallista lämpöä, enkä  lintujen villiä viserrystä puiden oksilla. Istun vaan sisällän tuijottaen Joonaksen kuvaa. Itken itseni iltaisin uneen ja näen painajaista, kunnes taas herään omiin kiljaisuihini.

Eräänä elokuun iltana, kun taas kerran tuuditan itseäni uneen, alan miettiä, ettei Joonas ole kokonaan poistunut, sillä Hän on yhä ajatuksissani. Vaikka Joonaksen ruumis on jo maan povessa ja sielu taivaassa, on muistoHänestä visusti sydämessäni. Mikään niin kaunis ei voi kadota maailmasta. Tästä lähtien uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Tiedän, että siellä jossain Hän odottaa minua. Aion elää pitkän ja onnellisen elämän ja kun lopulta kuolen, Hän odottaa minua. Nukahdan rauhalliseen, painajaisettomaan uneen huulillani sanat: "Ikuisesti enkelini"

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Lavianmökki

Kirjoitimme kolussa lyhyen aineen. Minun aineeni kertoi meidän mökistämme...



Lavianmökki


Lavian laitamilla sijaitsee Järvensivun suvun kesämökki. Pieni Naarajärvi ja havumetsä ympäröivät Lavianmökkiämme.

Vaikka järvi on mutapohjainen ja metsässä risteilee ainoastaan eläinten tekemiät polut, vastaremontoitu pieni hirsimökkimme on rauhan tyyssija. Hiljaisuus on ihmeellistä ja hyvin kaunista. Ainoastaan hyttysten ininä rikkoo rauhan.

Remontin myötä pystymme viettämään mökillämme aikaa myös talvisin. On mukavaa tulla viettämään uuttavuotta ystäväperheen kansssa tai olla syystalkoissa perheen kanssa ilman haikeutta siitä, että joutuu kestämään talven yli ilman rikkumatonta luonnon rauhaa.

Valitettavasti mökkimme on kaukana kaikesta. Pitkän ajan kuluessa tuossa pienessä ympäristössä voi tylsyys painaa. Lähimpään pieneen kyläkauppaankin on monta kilometriä matkaa puhumattakaan vaatekaupoista ja kahviloista. Mökkihöperöksi tulemisen vaara on suuri käen kukkuessa ja hyttysiä läiskiessä.

Kesäisin mökillä on paljon tekemistä: Riippukeinussa lukeminen auringonsäteiden kutittelussa voittaa mennen tullen kaupoissa käymisen. Helteiseä päivänä uiminen toimii parempana jäähdyttimenä kuin ostoskeskusten tuulettimet. Sisarusten kanssa riitelykin onnistuu paremmin mökin avarassa ympäristössä. Metsässä samoilu on myös huomattavasti mukavampaa kuin kännykällä pelleileminen. Kai sitäkin voi tehdä laiturin nokasssa kyyköttäen.

Mökkeily siis on hyvin mukava tapa viettää kesälomaa ja miksei myös joululomaa. Kannattaa kokeilla!


maanantai 7. huhtikuuta 2014

"Happy Hunger Games! And may the odds be ever in your favor."


"Happy Hunger Games! And may the odds be ever in your  favor."
Tuo on  Effie Tinkern motto Suzanne Collinsin Nälkäpelissä. Monet Me murusista ovat lukeneet  kirjat tai nähneet elokuvat. Niimpä päähämme pälkähti ajatus pitää oma Nälkäpeli... Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten antaa kuvien puhua puolestani. (Kuvat ovat isäni, Julppiksen ja minun ottamia)
Matkalla areenalle.
Valmiina?  


Ryhmäkuva

Kaksintaistelu heti alussa. Sopuli vs Hönö
Yritän puolustautua, kun Oonahinen hyökkää




Ystävykset ( joiden lempinimiä en tiedä) ottavat mittaa toisistaan
Kuolleiden evästauko. Pian jaksaa taas taistella
Kyllä puuhun voi kiivetä, mutta alas tuleminen on aivan toinen juttu. Varsinkin kun sinua yritetään räjäyttää käsikranaateilla (Kävyillä)
Liittolaisuus vaiko verilöyly?
Eeppinen lopputaistelu
 

Andy The Winner
Liittolaiset
 
KIITOS MURUSET IHANASTA ROOLIPELISTÄ <3















tiistai 1. huhtikuuta 2014

Yhdessä Parempi Maailma

HUOMIO! Minä haastan sinut siellä ruudun takana. Me partiolaiset teemme huhtikuussa hyvää ja juuri Sinä voit nyt osallistua. Tee hyvä työ ja kirjaa se kampanjasivustolle http://www.parempimaailma.fi/.
Voit auttaa lippukuntaamme pisteiden keräämisessä kirjaamalla lippukunnaksi Littoisten Pirtapiiat.

Niin siis tänään alkoi partioviikko ja samalla kampanja Yhdessä Parempi Maailma. 1.4-27.4 voit auttaa lippukuntaamme etenemään "pelilaudalla" ja tietenkin tehdä parempaa maailmaa, tekemällä hyviä töitä. Niin ja muistakaa seurata/tykätä Yhdessä Parempi Maailma-kampanjasta Fasebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Niin ja tässä samalla voisin mainostaa partiota harrastuksena. Se on hauskaa, siellä oppii uusia asioita, siellä saa kavereita ja sieltä saa huikeita kokemuksia. Kannattaa siis kokeilla. Partio on oikeasti hauskaa ja minulla on sieltä monia mahtavia muistoja, jotka eivät koskaan unohdu.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Danten Helvetti

700 vuotta sitten maanpaossa oleva firezeläinen politikko Dante Alighieri kirjoitti teosta nimeltä La Divina Comedia ( Jumalainen näytelmä ). Se sisälsi kolme osaa: Inferno (Helvetti), Purgatorio (Kiirastuli) ja Paradiso (Paratiisi). Kun Comedia sitten valmistui vuonna 1321, Dante tuskin pystyi aavistamaan, että hänen runoelmansa olisi kuuluisa vielä monen sadan vuoden päästäkin ja siinä olevat lausahdukset olisivat tavallisen kansan tiedossa. Tämän upean teoksen ensimmäisen osan (Helvetti) minä siis luin.

  Comediasta on tehty kaksi suomennosta: Eino Leino suomensi sen vuonna 1912 ja Elina Vaara vuonna 1968. Minä jotenkin mystisesti onnistuin nappaamaan Eino Leinon version, vaikken ole koskaan oikein välittänyt hänen runoistaan. Sitäpaitsi teksti oli hieman vanhahtavaa.

Inferno kertoo Danten (Kirjan päähenkilö. Ei kirjailija Dante.) ja Vergiliuksen matkasta Helvetin yhdeksän piirin halki. Jotkin piirit (kuten 7. piiri) on jaettu useampaan osaan. Ylimmän Helvetin synnit eivät ole kauhean pahoja. Keski-Helvetissä rangaistaan väkivallan synneistä ja alin Helvetti on vilpillisille ja pettäjille.

Kirja oli ensimmäinen joka ällötti minua edes hieman. Varsinkin alimman Helvetin rangaistukset olivat minusta erittäin iljettäviä ja kurjia. Runoelman mukaan joudun Helvettiin ainakin puolesta tusinasta syystä...

Kirja oli huikea. Suomennos oli huikea. Gustave Dorén kuvitus oli huikea. La Divina Comedia oli hyvin hieno ( ja kauhea) teos. Mietin vaan, että mitä Dante Alighierin päässä mahtoi liikkua, kun hän kirjoitti tuollaisen irvokkaan ja synkän teoksen. 

Lukukokemuksena Comedia oli uskomattoman hieno ja lamauttava. Olen iloinen, että luin sen, vaikka joitain kohtia en kunnolla ymmärtänyt. Suositella en kirjaa voi, koska se oli niin synkkä, mutta jos on kiinnostusta niin lukekaa ihmeessä. 

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Aika-avaruus osa 3

Kun heräsin, päätäni jomotti ja suuni oli rutikuiva. Yritin nousta parempaan asentoon, mutta käteni pistivät vastaan. Ne olivat sidottu tiukasti paksulla köydellä ja suuni poikki kulki pahanmakuinen kangas puhumisen estämiseksi. Aloin pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöä: Ilma oli ummehtunutta ja home haisi vahvasti. Huoneessa ei ollut ikkunoita eikä ovia. Ainoa valo tuli katossa roikkuvasta hehkulampusta. Valo oli valjua ja keltaista, eikä se riittänyt huoneen nurkkiin asti. Muut ystäväni olivat myöskin kahlittuina. Nelli oli jo tajuissaan ja tuijotteli kauhistuneena ympärilleen. Pinja oli heräilemässä ja Simon veteli yhä sikeitä.

Yläpuoleltamme alkoi kuulua rapinaa. Vihdoin! Olimme odottaneet jo vaikka kuinka kauan. Minun päätäni särki ja vatsani kurisi. Kaiken lisäksi minulla oli kova vessahätä. Niin oli ilmeisesti kaikilla muillakin. Olimme yrittäneet keksiä pakosuunnitelmaa erinlaisin äännähdyksen ja pään nytkähdyksin. Nyt Simon aloitti kiihkeän muminan ja me muut nostimme katseemme ylös. Kattoluukusta liukui portaat  alas ja niitä pitkin tuli neljä vankkatakenteista miestä kädessään tarjottimet: peltimuki ja vanha leivän kannikka. Vartijat saapuivat luoksemme ja irroittivat suukapulamme. Juuri kun vartijani oli saanut minut juotettua, ylhäältä kuului pistoolin laukaus. Miehet katsahtivat toisiaan kauhistuneina ja lähtivät tikapuita pitkin takaisin ylempiin kerroksiin jättäen kattoluukun halki. Tässä oli meidän mahdollisuutemmeja ainoa kompastuskivi oli köydet ranteittemme ympärillä.

"Apua! Mitä me nyt tehdään? Ne aikoo varmaan raiskata meidät ja sitme kuollaan! Miksen mä vaan alkanu seurustella Santun kaa kun se oli vielä mahdollista. Nyt en saa koskaan suudella ketään..." Pinja pälätti hermostuneena. Nelli mulkaisi ystäväänsä kivahtaen:"Äh pää kii. Sä hermostutat meitä. Sitäpaitsi en usko et meitä raiskataan. kidnappaus pikemminkin." "Eva! Mikaelin kynäveitsi!" Simon huudahti yllättäen. Hän oli tuskin kuullut Nellin ja Pinjan sananvaihtoa. Kesti hetken, ennen kun muistin: syntymäpäivälahja, jonka Mikael, siskoni Esmen aviomies, oli antanut minulle toissavuonna. Hivuttauduin Simonia kohti, jotta hän voisi ottaa hameeni helmaan piilotetun kynäveitsen. Aloin nirhata pojan köysiä. Hän parahti, kun veitseni terä lipsahti Simonin ranteeseen. Anteeksipyyntöjeni muassa jatkoin hidasta ja raskasta työtäni. Lopulta poika sai ranteensa vapaaksi ja puolessa tunnissa me kaikki olimme vapaita ja lähdimme kohti ylempiä kerroksia.

"Seis!" kuului Simonin kiivas kuiskaus. Jähmetyin paikoilleni ja siirsin katseeni oikealle. Pariovien takana oli puolentusinaa miestä ja pöydällä heidän keskellään oli maaginen taskunauris. Emme saisi sitä  mitenkään, jos roistot olisivat ryhmittyneinä kellon ympärille. Yhtäkkiä päähäni pälkähti idea. "Rakkaat ystävät." Supatin hiljaa "Minulla on suunnitelma."

Sydämeni pamppaili, kun odotin merkkiä.Kuulin matalan vihellyksen ja tiesin, että Pinja ja Nelli olivat juuri puhkaisseet roistojen auton renkaat. Tiesin myös, että nyt oli minun aikani toimia. Kiljaisin ja odotin kunnes näin kuuden raskasrakenteisen miehen juoksevan minua kohti. Nyt kun he kaikki olisivat perässäni, Simon saisi napattua taskunauriinsa. Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin miesten seuratessa kannoillani. Kirosin mielessäni painavaa mekkoani. Se hidasti vauhtiani ja kaiken lisäksi en tiennyt missäpäin taloa olin. Katsahdin taakseni. Olin karistanut miehiä kannoiltani. Käännyin umpimähkään vasemmalla. Päädyin eteiseen. Edessäni oleva ulko-ovi oli sepposen selällään. Juoksin sinne ja singahdin rivitaloasunnon ulkoportaat alas. Ystäväni odottivat pihakivetyksellä kuten olimme sopineet. Ponkaisin Nellin taakse hänen polkupyöränsä selkään. Simon istui jo Pinjan tarakalla auringossa välkähtelevä taskunauris kädessään. Tytöt polkaisivat kulkupelinsä liikkeelle ja lähdimme kiitämään kohti Nellin taloa. Kuulimme raivostuneen karjaisun, kun varkaat olivat huomanneet tyhjät autonrenkaat. Olimme onnituneet ja pian pääsisimme kotiin. Voisimme ehtiä jopa iltatelle.

Mätkähdin Simonin sängylle ja poika putosi vierelleni lattialle.Ehdin juuri nousta istuma-asentoon, kun Simonin äiti rouva Ruotsalainen pelmahti huoneeseen ja pyysi meidät teelle. "Öh. Taidan mennä kotiin, koska  vanhempani ovat luultavasti jo huolestuneita. Kiitos kuitenkin kutsusta", kieltäydyiin kohteliaasti. Rouva Ruotsalainen katsoi minua kummastuneena kertoen, että olen ollut täällä vasta kymmenisen minuttia. Kohtasin Simonin kummastuneen katseen, mutta hyväksyin iltapäiväteetarjouksen.

Lyhyen ruokailuhetken jälkeen lähdin Simonin kanssa metsään. Käteni hikistyi ystäväni kädessä ja sydämeni pamppaili tuhatta ja sataa. Jännityksestäni huolimatta maaginen lähde näytti samalta kuin ennenkin. Simon tarttui lapioon ja hautasi taskunauriin syvälle maahan piiloon. Tyhjensimme myös lähteen, jottei se enää koituisi kenellekkään vaaraksi. Ulkoisesti kaikki, joka muistutti matkastamme aika-avaruuden halki, olivat poissa, mutta sydämessäni muistan aina lämmöllä 2000-luvun Turkua ja uusia ystäviämme Nelliä ja Pinjaa.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Aika-avaruus osa 2

Putosin kovalle mukulakivikadulle ja pian Simon mätkähti päälleni. Ähkäisin kovaäänisesti ja poika pomppasi ylös. Nousin ja pudisteli pölyt mekostani. En tiedä, mitä tapahtui. Oliko  kulunut sekunteja, vaiko tunteja siitä, kun olimme kadonneet Simonin huoneesta. En muista muuta kuin pimeyttä ja ajoittaisia valonpilkahduksia. Katselin ystävääni kuin vastausta odottaen. "Wau", Simon kuiskasi "Matkustimme juuri avaruuden halki."  Ylitseni kävi pahoinvoinnin aalto. Tarkkailin hätäisesti ympäristöäni kuin jotain tuttua etsien. Minulle tuli dejavu tunne, kuin olisin ollut täällä aiemmin. Ja niin olinkin ollut, sillä edessäni kohoava rakennus oli Turun Tuomiokirkko. Ympäristö vain oli hyvin erilainen.

Meitä kohti käveli kaksi tyttöä, vaalea- ja ruskeaverikkö. Molemmat olivat pukeutuneet hyvin pieniin vaatteisiin. Housut ylettyivät tuskin yläreiteen ja hihattomassa paidassa oli hyvin avonainen kaulus. He olivat sieviä vähäisestä pukeutumisestaan huolimatta. Simon oli myös huomannut vaatteiden pienuuden ja tuijotteli auringossa kimaltelevaa Aura-jokea. Tytöt oliva jo saavuttaneet meidät. "Tuletteko te Keskiaikamarkkinoilta?" ruskeahiuksinen tyttö kysyi hymyillen. "Emme kai", vastasin epäröiden. "Niinpä Pinja! Sitä mä yritin koko ajan sanoo, ettei noi puvut oo keskiaikaset vaan pikemminkin 1800-luvun tyyliset" vaaleatukkainen valisti ystäväänsä. Simon katsoi vihdoinkin tyttöjä: "Puvut! 1800-luvun tyyliset! Emmekö olekkaan enään vuodessa 1813?" Tytöt katsoivat meitä suut auki. Pinjaksi kutsuttu sai ensimmäiseksi äänensä takaisin:"Öh... Olemme nyt vuodessa 2013." Aloin selittää tilannettamme yksityiskohtia myöten. "Tässä siis olemme, mutta miten pääsemme takaisin kotiin?" Lopetin kertomukseni apeaan varpaideni vilkaisuun.Simon kaivoi taskunauriinsa taskustaan ja ilmoitti nappulan, jolla viisareita säädettiin, olevan poissa. "Äh! Tänään on sunnuntai, joten se Varissuolla oleva kelloliike on kiinni. Mut hei! Tehän voitte tulla meille yöks, kun äiti ja isi on mökillä. Pinjakin tulee. Niin ja mä oon Nelli ja toi on Pinja." Hyväksyimme Simonin kanssa tarjouksen ja kerroimme nimemme.

Kyytimme Nelli luo ei tullut vielä muutemaan tuntiin, emmekä minä ja Simon voineet kulkea kaupungilla 1800-luvun tyyliin pukeutuneina, jotein tytöt veivät meidät lähimpään vaatekauppaan. Simon sai pitkät housut, joita kutsuttiin farkuiksi, ja vaalean paidan, jossa luki ROCK. Minulle ostettiin hihaton ja polviin asti ulottuva mekko (en suostunut pukeutumaan housuihin), jossa oli sinisiä kukkakuvioita. Kun Nelli ja Pinja vielä kokosivat hiukeni ylös nutturalle, näytin ihan 2000-luvun tytöltä.

Kulutimme aikaamme kaupungilla. Siellä oli paljon ihmeteltävää: talot, hevosettomat vaunut, joita kutsuttiin autoiksi, ihmiset, tavarat ja kaupat. Sain oudoksua monia asioita käydessämme syömässä ravintolassa, istuessamme elokuvateatterissa ison valkokankaan edessä ja Nellin selittäessä erillaisia asioita heidän arkielämästään Pinjan tuijotellessa Simonia silmäkulmastaan.

Heräsin auringonsäteiden kutitteluun. Simon röhnötti vieressäni ja Pinja tuhisi toisella puolellani. Tallustelin avojaloin keittiöön, missä Nelli jo paistoi kananmunia ja pekonia aamiaiseksi. Minua riipaisi koti-ikävä. Täällä oli kaikki niin erinlaista ja outoa. Onneksi kohtä pääsisin kotiin. Menisimme heti aamupalan jälkeen Varissuon liikekeskukseen korjauttamaan kellon ja sen jälkeen lähtisimme kotiin. Kipaisin makuhuoneeseen herättämään Pinjaa sekä Simonia ja vaihtamaan päälle oman, tutun mekkoni.

Varissuo oli kiireinen paikka ja Liikekeskus oli täynnä väkeä. Simon piteli vastakorjattua taskunaurista kädessään. Olimme juuri hyvästelleet Nellin ja Pinjan. Yhtäkkiä kuulin takaani kiljaisun. Se kuului jommalle kummalle tytöistä. Olin katsomassa, mitä oli tekeillä, kun raskas käsi läjähti suulleni. Tuskin oli tukahtunut kirkaisuni päässyt ilmoille, kun jokin hyvin kova ja painava pamautti minua takaraivoon. Päässäni pimeni, enkä muistanut sen jälkeen mitään.


JATKUU

perjantai 31. tammikuuta 2014

Aika-avaruus osa 1

Aika-avaruus


"Evangeline-neiti! Tunti on päättynyt" Havahduin omista maailmoistani. Kotiopettajattareni Sophie purjehti jo  ulos huoneestani. Nousin vaivalloisesti tuolista ja löntystin portaat alas. Minua harmitti, kuten aina Sophien tuntien jälkeen. Miksi isän piti olla niin vanhanaikainen? Elimme jo vuotta 1813. Isä mielestä naisten ei ollut soveliasta käydä koulua, mutta äiti halusi meidän (minun ja isosiskoni Esmeraldan) oppivan, joten rakas isäni oli palkannut Sophin meitä opettamaan. Hänen tuntinsa olivat vain kuolettavan tylsiä; ranskaa, historiaa, kirjallisuutta, maantietoa. Laskentoa ei Sophie osannut opettaa. Juuri sitä, mikä minua kiinnosti.

Saavuin lopulta keittiöön. Pöydällä odotti maitolasi ja porkkanakakun palanen. Vatsani kurisi. Istuessani pöytään keittäjättäremme Aulikki ojensi minulle taitellun paperinpalasen. "Puutarhuri jätti sen tullessaan Ruotsalaisilta," Hän totesi tiskien lomasta. Ravistin kirjeen auki porkkanakakku toisessa kädessäni:
Hei Eva!
Tein ihmeellisen löydön tänään aamupäivällä, kun olin kävelemässä metsässä. Tule katsomaan. Se saattaa kiinnostaa sinua.
-Simon

Kulautin maidon kurkustani alas ja ryntäsin ovelle. Kun sidoin bonettia päähäni Esmeralda tulla tömisteli portaita alas vatsa pystyssä.
Esme on minua kahdeksan vuotta vanhempi. Kun hän 16-vuotiaana lopetti opiskelun Sophien johdolla, rakas sisareni lähri leskeksi jääneen vanhan rouvan seuraneidiksi. Neljän vuoden päästä vanha rouva kuitenkin kuoli ja Esme palasi kotiin. Eikä mennyt aikaakaan, kun hän jo meni ja rakastui köyhän suutarin poikaan Mikaeliin. Pian Esme hylkäsi Thompson-nimen ja ryhtyi nuori rouva Mäeksi. Nyt hän on jo raskaana Mikaelille.

Ruotsalaisten talo oli lähellä ja Simon keikkui  omenapuun oksassa odottaen minua. "Hei Eva!" Hän huudahti, kun avasin pihaportin. Simon hyppäsi alas puusta ja lähti harppomaan sisälle. Seurasin puolijuoksua perässä ja tuskin ehdin huikata rouvalle "Hyvää päivää rouva Ruotsalainen!" kun poika jo raahasi minut huoneeseensa. Se oli yllättävän siisti. Vain pöydällä oli muutama paperilappunen ja hänen taskunauriinsa. Se oli yleensä Simonin taskussa kellonvitjojen päässä, mutta nyt kello nökötti pöydällä. Simon otti taskunauriin käteensä ja asteli luokseni. Kello vaikutti maagiselta, ja kun Simon avasi sen, näin kannen sisäpuolella pilvettömän tähtitaivaan, jota ei todellakaan ennen ollut. Katsoin Simonia kysyvästi. Poika hymyili salaperäisesti ja alkoi puhua:"Tiedäthän sen lähteen metsässä, peurojen polun päässä? Sen joka hohtaa." Nyökkäsin. "Olin aamulla kävelyllä sielläpäin ja taskunauriini putosi lähteeseen. Nostin sen ylös ja vasta kotona huomasin tähtitaivaan ja kaiverrukset sen kannessa.""Mitä ihmettä kellollesi on tapahtunut?" kysyin ihmeissäni. Simon kohautti harteittn ja alkoi näprätä viisareiden kimpussa. Yhtäkkiä kuului naksahdus ja epämääräistä kirskuntaa. Tunsin kuinka ruumiini hajosi miljooniksi pieinksi palasiksi.

JATKUU
 

lauantai 11. tammikuuta 2014

AIHKI

Meidän partiolippukunnallamme on oma lehti: Piikaposti. Minä olen sen toimituksessa ja viime lehteen kirjoitin jutun viime kesänä olleesta partioleiristä...

AIHKI



26.7 starttasi bussimme kolon pihalta, noin 24 tunnin matka Kilpisjärvelle saattoi alkaa. Uskokaa tai älkää, matka ei tuntunut yhtään pitkältä, vaikka tuskin kukaan nukkui kovinkaan hyvin. Säännölliset pysähdykset, muutamat elokuvat ja hyvä seura saivat ajan kulumaan nopeasti. Kun bussimatka lähestyi loppuaan, porot ja nenän edessä kohoavat tunturit saivat meidät ajattelemaan ”Wow! Tästä se alkaa”. Niin se tosiaan alkoikin.
Ensimmäiseen yöpymispaikkaan
Kun pääsimme Kilpisjärven retkeilykeskuksen pihaan, teimme ensimmäiseksi trangialla päivällistä. Syötyämme laitoimme rinkat kuntoon ja nousimme Malla-laivalle. Venematka järven yli ei ollut pitkä ja rantauduttuamme varsinainen vaellus alkoi. Maisemat olivat huikeita ja purot niin puhtaita, että joimme niistä. Tunnin kävelyn jälkeen pääsimme ensimmäiselle yöpymispaikalle, pystytimme teltat ja menimme nukkumaan. Seuraavana päivänä syötyämme ja purettuamme teltat lähdimme taas polulle. Rinkat laskettiin jo pian selästä, kun kävimme katsomassa kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Lounaaseen asti vaelsimme tasaisessa maastossa, mutta valmispasta-aterian jälkeen polkumme johti ylämäkeen. Eipä se sitten laskenutkaan ennen kuin vaellusosion loppu alkoi häämöttää. Eikä mennyt aikaakaan kun puuraja jo jäi taakse. Tuona päivänä samoajat lähtivät omille teilleen emmekä tavanneet heitä ennen kuin saavuimme takaisin retkeilykeskuksen pihaan.
Kolmen valtakunnan rajapyykki
 Toinen yöpymispaikka oli karun kaunis. Siellä oli järvi, kiviä ja pientä aluskasvillisuutta. Tuo oli aika kaikenkattava kuvaus. Kun seuraavana päivänä lähdimme vaeltamaan, pilvet olivat alapuolellamme ja pääsimme näkemään ikiluntakin.
Kolmannessa yöpymispaikassa maa oli pehmeää, mutta kuoppaista, emmekä päässeet nukkumaan tasaisella alustalla. Tuulikin niin hurjasti, ettei telttoja meinannut saada pystyyn. Illalla löysimme järvestä iilimadon, joten emme voineet juoda keittämätöntä vettä.
 Seuraavana päivänä lähdimme laskeutumaan. Minusta henkilökohtaisesti nousu oli mukavampi, vaikkakin välillä oli ollut niin jyrkkää, että käsiä tarvittiin avuksi. Tuon päivän vaellus tuntui jopa ehkä raskaimmalta. Vettä ei ollut runsaasti ja sopivaa yöpymispaikkaa ei tuntunut löytyvän. Lopulta leiriydyimme järven rannalle. Illalla tuuli ja satoi. Viimeisenä vaelluspäivänä pääsimme retkeilykeskuksen pihaan. Teltat pystytettiin ja sen jälkeen porukka kävi kaivatussa suihkussa ennen tervetullutta buffet-päivällistä. Retkipasta oli jo tulla ulos korvista ja nenästä.
Torstaina herättiin ja lähdettiin bussilla Tromssaan. Aluksi käytiin Polariassa, joka on arktisten alueiden tiedekeskus. Siellä oli paljon vedeneläviä, joista kiinnostavimpia oli söpöt hylkeet. Tälle villille porukalle tuotti iloa myös lasten leikkipaikka…
Maisemat olivat huikeita...
Sen jälkeen lähdimme pienissä ryhmissä kiertelemään kaupunkia ja ostamaan tuliaisia. Kaupunki oli melko pieni, mutta täynnä nähtävää. Illemmalla matkalla takaisin Suomeen muutamat kävivät uimassa Jäämeressä! Vesi oli melko kylmää ja ilmalämpötila oli 20˚C alapuolella. Se oli silti hieno kokemus.
                      Perjantai aamupäivällä menimme Kilpisjärven luontokeskukseen pullakahveille. Iltapäivällä lähdimme huiputtamaan Saanaa. Ensin kiivettiin pitkät portaat ja huipulle päästiin lopulta pientä polkua pitkin. Se oli hieno kokemus, vaikkakin sää oli niin pilvinen, ettei kuvaamisesta tullut mitään. Iltanuotiolla esitimme näytelmät, joita olimme valmistelleet koko leirin ajan. Katsoimme myös näytelmän Haltin häistä (perustuu lauluun) ja söimme iltapalaa. Ilta oli hauska vaikka siihen sekoittui suuri annos haikeutta leirin loppumisen takia.
 Aamulla pakkasimme teltat ja loimme viimeiset silmäykset tuntureihin ennen kun nousimme bussiin ja lähdimme kohti Littoista.


Tuntureiden loistoa