Katala Gregorius
Sovitin isoa rauta-avainta salaperäisen oven lukkoon. Väänsin avainta, avasin oven ja näin tarunhohtoisen maiseman. Aava nummi levittäytyi silmänkantamattomiin ja auringonlasku punersi taivaan. En ollut eläissäni nähnyt mitään niin kunista. Ojensin vasemman sandaalin peittämän jalkani ruohomättäälle. astuin ovesta ulos pehmeälle ruohikolle ja katsoin taakseni. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Näin ikuisuuksiin jatkuvan nummen ja kaukana horisontissa pienen kylän siluetin. Ovi oli poissa. Aloin hypervetiloida ja sapen maku voimistui suussani. Kaatsoin kohtaa, jossa oli oli ollut ja huomasin kahden ratsukon tulevan kohti.Vaikka he olivat kaukana, päätin odottaa ja pyytää apua, sillä ei olisi järkeä tarpoa yksin nummella pimeäntulon aikaan tietämättä minne mennä.
Kun naiset -sillä naisiahan he olivat- tulivat kohdalleni, he pysähtyivät. Ystävykset vaihtoivat kauhistuneen katseen ja katsoivat minua. "Kultapieni! Oletko eksynyt?" kysyi naisista pidempi vaaleverikkö, joka ratsasti valkoisella hevosella, vanhahtavalla englannilla."Joo olen. Tai siis tulin ovesta ja sitten se katosi. Siis niin. Ja olen Amber", änkytin ajattelematta mitään. Kiinnitin vasta silloin huomiota heidän vaatetukseenssa. Molemmilla oli päällään pitkä tummansävyinen mekko ja tiukka jakku. Puheet ja vaatteet huomioon ottaen päättelin, etten voi olla omalla vuosisadallani. "Olen Ellen ja hän on Isabella", vaaleaverikkö sanoi viitaten lyhyeen tummahiuksiseen kumppaniinsa. "Tule mukaamme. Viemme sinut Amber-kulta kotiimme. Saat siellä ruokaa, lämpivät vaatteet ja katon pääsi päälle." Suostuin halukkaasti, sillä minua palelsi minishortseissani ja topissani, sillä toisessa "ulottuvuudessa" oli kai loppukesä tai alkusyksy. Minulla oli myös hirveä nälkä. Lyhyempi nainen Isabella auttoi minut taaksensa ruskean hevosen selkään. Siinä istuin hajareisin pitäen tiukasti kiinni naisen vyötäröstä ratsastaessa auringonlaskuun.
Isabella ja Ellen asuivat valtavassa valkoisessa kartanossa, jonka seinää peittivät murattiköynnökset. Pelkästään puutarha kertoi varakkuudesta. Talo sijaitsi omenapuiden ja marjapensaiden keskellä. Sen
itäpäädyssä oli suuri talli, jossa oli ainakin viisi hevosta. Vähän kauempana takapihalla lainehti pieni tekolampi ja viheriölle oli pystytetty krikettikenttä. Sama yleellisyys jatkui paksujen seinien sisälläkin. Käytävien lattioille oli asetettu paksut itämaiset matot ja seinillä riippui moniantaitavasti maalattuja tauluja. Ja jos joku kertoi varakkuudesta, niin se että käytävillä riteili valtavasti palvelusväkeä.
Ellen vei minut yläkerrassa sijaitsevaan vierashuoneeseen. Siellä oli valtava katettu sänky ja kampauspöytä. Lattiaa peitti pehmeä, vaaleansävyinen matto ja sängyn vieressä oli pieni hyllyllinen kirjoja. Silloin Isabellaa porhalsi huoneesseen käsivarsillaan jokin norsunluun värinen vaatekappale. Se osottautui sieväksi, yksinkertaiseksi kellohameeksi, jonka he pukivat päälleni kertoillessaan samalla asioita. Naisten pölinöistä sain sen verran selvää, että olin 1800-luvulla ja Ellen ja hänen miehensä Marcus olivat talon isätäväkeä ja Isabella oli Marcuksen sisar. "Kutsu Marcusta hherra Deaniksi ja minä olen kai rouva Dean. En itse tykkää siitä, mutta uskon, että Marcus, siis herra Dean, pitää sitä välttämättömänä. Ja Isabella voi kai olla vain Isabella", Ellen paasasi, kun lähdimme
huoneesta. Minua hermostutti valtavasti. Tunsin oloni huteraksi hiukset päätäkiertävällä palmikolla, pitkässä mekossa ja pikkukengissä. Tunsin olevani väärällä vuosisadalla.
Pelkoni herra Ddeania kohtaan osottautuivat turhiksi, sillä hän oli oikein mukava ja ystävällinen mies. Hän kyseli kohteliaasti 2000-luvusta ja perheestäni. Yritin selittää heille sellaisia arkipäivän asioita kuin känykkä ja pyykinpesukone. Kaikki kuuntelivat kiinnostuneina, mutta kaikkein innostunein oli ellenin ja herra Deanin tytär Tia. Hän kuunteli selostustani nukesta, joka osasi puhua. "Nyt sinä juksaat", tyttö sanoi pienet kulmakarvat suloisesti rypistyen. Ihana Tia oli luonteeltaansakkin. Tutustuin häneen ruokailun jälkeen, kun istuimme oleskeluhuoneen lattialla Isabellan soittaessa pianoa. Tia katseli minua herpaantumatta ja kertoili kaikenlaisia asioita, samalla kun ompelin hänen Nelly-nukelleen uusia vaatteita. tialla vaikutti olevan hauskaa, kunnes yksi talon lukuisista palvelioista tuli pyytämään häntä nukkuman. "Nyt minua ketuttaa Zillah! En halua nukkumaan", lapsi protestoi. "Hyi häpeä neiti! Et saa puhua noin vieraamme kuullen ja nyt lähdet nukkumaan. Noin pienen ja nenäkkään tytön on jo korkea aika mennä unten maille", Zillahiksi
kutsuttu palveliatar sanoi ankralla äänellä ja yritti tarttua Tian käteen. Lapsi nykäisi sen pois ja alkoi itkeä. Minun kävi pientä ja väsynyttä tyttöä sääliksi, joten otin tämän syliin, kannoin makuuhuoneeseen ja laskin sänkyyn. Tia nukahti saman tien, kun aloin hyräillä tuutulaulua.
Vasta kun Tia oli nukkumassa ja me muut olimme oleskeluhuineessa juomassa iltateetä, herra Dean otti puheekksi saapumiseni 1800-luvulle:"Amber! aluisitko kertoa meille, miten päädyit luoksemme?" Huokasin ja aloin kertoa:"Tulin rannalta kotiin. Vähän ennen kotia minua vastaan tuli ikivanha mies ja antoi minulle ison ja painavan rauta-avaimen. Mies kertoi, että avain sopisi puistossa olevaan isoon rautaoveen. Lähdin kokeilemaan avainta ennen kotiinmenoa. Minua kiinnosti tietää, mitä sen oven takana on. puisto oli tyhjä, joten kukaan ei nähnyt, kun menin ovesta. Näin ainoaastaan nummea ja kun käännyin, ovi oli kadonnut." "Se vanha mies, josta kerroit, oli luultavasti Katala Gregorius. Legenda kertoo, että tuo mies oli taikuri. Tarun mukaan hän taikoi oven, jonka avulla voi matkustaa ajassa. Joka sadas vuosi Gregorius tuo tulevaisuudesta tytön, joka tuo uusia keksintöjä aikaamme. Niin ei saa tapahtua, sillä siitä syntyisi aikamoinen paradoksi", herra Dean sanoi synkkänä. Ellen ehdotti, että lähtisimme etsimään tietoa Lontoon kirjastosta.
Niinpä seuraavana viikonloppuna nuori tallihenki Benjamin lähti saattamaan Elleniä, Isabellaa ja minua hevosvaunuilla Yorkshiren kylään, josta lähtisimme junalla Lontooseen. Isabella oli innoissaan, sillä hän ei ollut ennen matkustanut junalla. ellen sen sijaan oli käynyt muutaman kerran enonsa luona Lontoossa ja minä kuljin joka toinen viikonloppu isäni luo junalla. En tosin vanhalla höyryjunalla, joten oli sekin kokemus.
Kirjastossa saimme tietoomme, että voisin päästä 2000-luvulle vuoden viimeisenä täysikuuta. Minun täytyisi seistä siinä paikassa, jossa ovi oli ollut ja uskoa siihen, että pääsisin kotiin. Tunsin epätoivoa, sillä en ollut koskaan uskonut taikuuteen ja puoli vuotta oli hyvin pitkä aika. Siltä minusta tuntui, kunnes Isabellan isä, vanha herra Dean, kertoi sikäläisiä tarinoita, joiden avulla aloin uskoa magiaan.
Vaikka leikin Tian kanssa, opettelin ratsastamaan vanhalla Minny-ponilla, autoin Zillahia ja muita palvelijoita kotitöissä ja opiskelin Isabellan johdolla pianon soittoa, podin koti-ikävää. Sain usein iltaisin kyyneleitä silmäkulmiini, vaikka yritin lukea itseni uneen talon lukuisilla ja monipuolisilla kirjoilla ja juoksin päivät pitkät pihalla leikkien ja ratsastaen Tian kanssa, väsyttääkseni itseni perin pohjin.
Ystävystyminen nopeasti nummen harvojen asukkaiden kanssa ja aloin omaksua vanhaa englannin kieltä ja 1800-luvun tapoja. Muistutin päivä päivältä yhä vähemmän 2000-luvun tyttöä, joka olin ennen. Totuin pitkiin, raskaisiin mekkoihin, pelottavaan naistensatulaan, jolla ratsastin, äärimmäisen kohteliaaseen käytökseen ja siihen, että minua kohdeltiin kuin isäntäväkeä. Opin tuntemaan myös talon puiston ja sen lähiseudun niillä lukuisilla kerroilla, jolloin leikimme ja retkeilimme siellä.
Edellisenä päivänä ennen täysikuuta oli suuri myrsky. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja monet nummen poluista olivat huuhtoutuneet pois. Navakka tuuli oli kaatanut puut ja salama oli sytyttänyt pienen palon Yorkshiren kylään. Siitä huolimatta lähdin Deanin perheen kanssa ratsastamaan kohti sitä paikkaa, jossa Ellen ja Isabella olivat minut löytäneet. Palelin topissani ja minishortseissani, kun hevoset tarpovat mutaisissa maassa. Kaduin, että olin jättänyt viittani kotiin - siis Deanien kartanoon - sillä lämpötila oli alle viidentoista asteen. Ihmettelin kylmissäni matkan pituutta, kun Isabella huudahti:"Tuon Petäjän ohitimme kauan ennen kuin löysimme Amberin." Oivalsin silloin, että navakka myrskytuuli oli kaatanut tienviitan, jonka avulla olisin löytänyt kyseisen paikan. Emme voineet löytää ovea kuunvalon ja muistin perusteella. En pääsisi kotiin. Kurkkuuni nousi ja henkeni kulki juuri ja juuri. Silloin iso pilvimassa pimensi kuun ja alkoi tihuttaa. Olimme hukassa.
Ratsastimme pari virstaa takaisinpäin paikkaan, jossa Isabellan mukaan olimme tavanneet. Nousin ratsailta ja aloin jalkaisin tutkia maastoa. Jalkani putosi pieneen onkaloon, kanin koloon. Muistin, kuinka pieni ruskea kani riensi pesäänsä pakoon Isabellan ja Ellenin laukkaava ratsuja melkein puoli vuotta sitten. Käännähdin ympäri ja toden totta, edessäni ilma väreili tuskin huomattavasti. Rinnassani sykähtää riemu, joka sammui melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin sentään astunut ovesta tullessani 1800-luvulle. Nyt minun pitäisi luoda mielikuva aikamatkastamme itse. Olin aina saanut äidinkielen kirjoitelmista seiskan. Mielikuvitukseni oli olematon ja nyt minun pitäisi kuvitella matkustavani ajassa kaksisataa vuotta. Aloin turhautua ja sydämeni tyrkytti rinnassani. Juuri kun aloin turhautua, pieni valkotäpläinen lensi silmieni edestä. Katsottuani tarkemmin, huomasin sen olevan tulikärpänen. Tuo pieni luonnonihme mullisti käsitykseni maailmasta. Tuolla hetkellä silmäni alkoivat loistaa ja eteemme ilmestyi iso ja salaperäinen ovi. Tartuin messinkikahvaan, mutta epäröin. Katsoin jylhää Nummela ja yössä loistavia Iltahämynlaakson - Deanien kartanon - valoja. Oli kahden vaiheilla. Tottakai halusin kotiin, mutta olin lähentynyt kartanon asukkaiden kanssa. Syleilen Isabellaa, Elleniä ja herra Deania ja astuin ovesta syksyisillä puiston kulmalle Lontooseen.
Noin vuosi sen jälkeen, kun palasin 2000-luvulle, laahustin neljän aikaan hyvin väsyneenä kotiin. Kun avasin talomme oven, haistoin pullan tuoksun ja kuulin olohuoneesta puheen sorinaa. Kirosin äkäisenä mielessäni kutsumattomia vieraita, kun pieni lapsi ryntäsi syliini. "Tia!" huudahdin ja ryntäsin olohuoneeseen. Ellen ja Isabella istuivat sohvalla hymyillen leveästi. "Missä herra Dean on?" kysyin halaten naisia. "Marcus on hakemassa Benjaminin isää häihin", Ellen sanoi silittäen hiuksiani. "Kenen häihin?" töksäytin ajattelematta mitään. "Minun ja Benjaminin. Ne ovat ensi viikonloppuna Iltahämynlaaksossa, Tuletko sinäkin?" Isabella sanoi virnistäen. Katsoin häntä hetken äimistyneenä ja kasvoilleni levisi aurinkoinen hymy:"Onneksi olkoon! Tulen mielelläni, mutta miten? Miten pääsitte tänne?" "Oi! KeskustelinGregoriuksen kanssa ja sovimme, että me saamme tavata ja pitää yhteyttä", Ellen sanoi ja antoi minulle ison rauta-avaimen. Ymmärsin, että voin pitää perheeni lisäksi myös ystäväni 1800-luvulla.
