Myrskyävä meri

Hiljainen koputus ja ovi aukesi. Annelise kampesi itsensä kynäeroäiden varaan ja kohtasi aviomiehensä lämpimän ja rakastavan katseen. Kultakiharainen olento astui kokonaan ovesta sisään kädessään kukkuroillaan oleva tarjotin täynnä Välimeren hedelmiä. "Hyvää huomenta rakas", Frans sanoi hymyillen. Vaihtaessaan suudelman tuoreen aviomiehensä kanssa, Annelise ajatteli kauhuissaan, että vielä kuukausis sitten hän halveksi rakkausavioliittoja. Sitten yhtenä iltana isä oli ilmoittanut, että eräs nuorukainen, josta hän oli kaavaillut Annelisen puolisoa, oli tulossa illallistamaan heille. neito oli mennyt huoneeseensa ehostautumaan ja pian oli ovelta kuulunut hiljainen kolkutus. Annelise oli avannut oven ja siinä se oli, rakkautta ensisilmäyksellä. Frans oli ollut häikäisevän komea katsoessaan tyttöä pitkien silmäripsien alta. Toissapäivänä heidät oli vihitty ja hääyön jälkeen nuori pari oli lähtenyt purjehtimaan Pohjois-Skotlantiin. He purjehtivat Fransin omistamalla laivalla, jonka mies oli nimennyt morsiamensa mukaan Annieksi.
      Kannella tuuli, kun Frans saattoi nuorikkonsa keulaan. Miehensä syleilystä Annelise katseli kuohuvaa merta, joka velloi heidän ympärillään.Viikko laivalla ei ole mitään, Annie ajatteli ihastuneena kaikkeen näkemäänsä. Fransin silmät loistivat hänen kuullessaan tämän. Hän kumartui suutelemman vaimoaan ja Fransin kädet siirtyivät Annelisen korsetin kaventamalle vyötärölle. He olivat onnellisia. Laiva purjehti auringonnousussa ja he rakastivat toisiaan.
      Elämä laivalla oli jännittävää. Jatkuva meren vellonta sai Annien vatsan sekaisin, mutta Frans kärsivällisesti hoiti vaimoaan huonoimpina aikoina. Muuten nuori pari vietti melkein kaiken aikansa laivan keulassa katsellan merelle ja jutellen keskenään. Ruokakin oli hyvää sillä Annie oli taitava kokki. Frans oli ylpeä vaimostaan.
      "Maata näkyvissä!" kuului hyyto kannelta. Frans tarttui Annieta kädestä ja kiskoi hänet kannelle. Toden totta! Kaukana horisontissa näkyi sataman siluetti. Annie nauroi ihastuneena ja Frans katsoi vaimoonsa suurella rakkaudella. "Tuolat alkaa yhteinen elämämme," hän sanoi, nosti Annelisen istumaan laivan reelingille ja suuteli rakastettuaan palavasti. Tuulenpuuska tarttui haaksen purjeisiin ja aallot löivät sen runkoon. Laiva horjahti ja Annelise, joka oli keskittynyt muihin asioihin, horjahti ja tippui laidan yli suoraan vellovaan aallokkoon. Frans karjaisi ja yritti turhaan tavoittaa lemmittyään. Merimiehet säntäilisät ympäriinsä kannella huutaen "Mies yli laidan! MIES YLI LAIDAN! tekemättä kuitenkaan mitään. Frans kiskoi takin päältään ja potkaisi kengät jalastaan ennen kuin hyppäsi kylmään, huhtikuiseen mereen rakkaansa perässä. Sillävälin Annelisen oli onnistunut kivuta vanhalle hylynpalaselle. Uusi tuulenpuuska heilautti laivaa ja virtaa vastaan ponnisteleva Frans paiskautui sen kylkeen eikä enää noussut ylös. Annelise huusi niin kovaa kuin märän korsetin puristamista keuhkoista lähti, mutta tuuli kuljetti purtta niin kovaa vauhtia, ettei kannella sähläävät merimiehet pystyneet mitään tekemään. Annelise tärisi kylmissään ja huusi puolisonsa nimeä. Hän yritti pitää mustat pisteet silmistään poissa, mutta kun hänen rakkaansa omistama Annie-laiva oli kadonnut näkuvistä,  ne valtasivat hänen näkökenttänsä ja Annelise vaipui pimeyteen.
      "Hys! Ole hiljaa Lynn, ettei hän herää." Annelis heräsi lempeään sihahdukseen. Hän avasi silmänsä ja yritti nousta kyynärpäidensä varaan, mutta terävä päänsärky pani hänet takaisin makuulle. Seuraavaksi hän yritti sanoa jotain, mutta kuivasta kurkusta kuului vain korinaa. Annelisen näkökenttään ilmestyi vanhan naisen lempeät kasvot, joiden päässä oli sininen myssy, jonka alta hapsottivat harmaat kiharat. "Hän on hereillä!" hihkaisi tytön ääni ja Annie ehti nähdä ehkä 14-vuotiaan tytön lentävän huoneesta punaiset palmikot perässä liehuen. Lempeän näköinen nainen ojensi Annielle vesilasin ja kysyi kuka hän oli. Annelise alkoi keroa käheällä äänellä: "Olen Annelise, mutta voitte kutsua Annieksi. Asuin Ranskassa ja isäni on kauppias. Menin juuri naimisiin ja lähdimme purjehtimaan..." Annie haukkoi henkeään, kun muistot vyöryivät hänen ylitseen kin aallot hänen tippuessaan laivasta. Milloinkaan rikkaassa perheessä kasvanut tyttö ei ollut kokenut sellaista tuskaa. Kuin miljoonat kädet repisivät hänen sydäntään eri suuntiin, muttei se käsipari, jolle hän oli luovuttanut sydämensä.Vanha nainen laski kätensä annelisen olalla ja naisen slmät viestittivät, etei Annien tarvinnut puhua. Nainen kertoi olevansa Bethia MacKinley, pastorin vaimo. Hän oli palvelustyttö Lynnin kanssa löytänyt Annien tajuttomana lautan päällä ajelehtineena.Hän oli nyt Port Ellenin pappilassat Isleyn saarella Skotlannissa. Siinä samassa iloinen Lynn saapui kantaen suurta tarjotinta.
      Pienessä Port Ellenin satamakaupungissa liikkui huhuja kopeasta pariisittaresta, joka rantautui tajuttomana rantaan. Varsinkin vanhemmanpuoleiset rouvashenkilöt nyrpistelivät nenäänsä tulokkaalle, joka vei pastori MacKinleyn huomion pois seurakunnastaan.Annelise oli autuaan tietämätön negatiivisista huhuista kerätessään voimia pappilassa.
      Kuukauden kuluttua nuori leski oli tarpeeksi terve osallistumaan sunnuntaijumalanpalvelukseen. Nyrpeimmätkin reumatismin vaivaamat vanhat piiat ihastuivat Annelisen suloiseen ulkomuotoon ja kohteliaaseen käytökseen ja kaikki kaupungin kaksilahkeiset olivat kuin sulaa vahaa Annien suurten surusilmien edessä. Hän oli fyysisesti täysin parantunut, mutta nuoren kaunottaren sielussa oli valtava, märkivä haava, joka ei ottanut parantuakseen. Ainoastaan meren äärellä viiltävä kipu lientyi jomotukseksi ja siellä Annelise vietti jokapäivä aikaa jutellen meren aalloille välittämättä entistä raastavammasta tuskasta, joka pientä suvantohetkeä auttamatta seurasi.
      Aika, joka parantumisesta seurasi, oli ulkoisesti Annielle hyvin onnellista aikaa. Hän oli tuon pienen kaupungin seurapiirien kuningatar ja monet pojat juoksivat hänen perässään saamatta kuitenkaan vastakaikua tunteilleen. Annelise-raukka oli raadeltu ja kylmissään. Jokainen päivä surunmurtama leski valutti kuumia kyynelkarpaloita harmaisiin aaltoihin, jotka paiskoutuivat rantatörmään.
     Vuoden päivät kuluivat ja Port Ellen sai uuden pastorin MacKinleyn jäädessä sairaslomalle. Annelisen rakas ottoperhe muutti pois pappilasta Annie mukanaan. Tästä huolimatta joka aamu Annelise vaelsi monta kilometriä sille rantatörmälle, jonka luota hänet oli löydetty. Sinä aamuna, jolloin tuli vuosi kuluneeksi onnettomuudesta, auringon noustessa Annelise vaelteli rantatörmällä. "Vuoden olen elänyt erossa ja sydämeni on pakahtua", hän puheli itsekseen. Js silloin sattui katsomaan merelle, näki nuoren auringon ensisäteiden heijastuvan tyynestä merenpinnasta ja tuulen huminan rantakaislikossa. Annelise näki heijastuksessa rakkaansa kultakiharaisen pään ja kuuli tuulessa aviomiehensä kuiskeen. "Frans, minä tulen!" hän huusi lausuen rakkaansa nimen ensimmäistä kertaa vuoteen ja hyppäsi kädet levällään Fransin käsivarsille, meren kylmään syleilyyn. Ja kun Annelise paiskautui rantakivikkoon, tuuli yltyi ja jo raivokkaiden aaltojen murtuessa rantatörmään, se kuljetti nuorten rakastavaisten jälleenkohdanneet sielut Taivaaseen.