Kulttuuritanssia ja väkivaltaa

Koulussa kirjoitimme kirja-arvostelun ja julkaisen sen nyt tänne...

Kulttuuritanssia ja väkivaltaa

Marja-Leena Tiaisen vuonna 2011 ilmestynyt nuortenromaani Kahden maailman tyttö on realistinen kuvaus naisten oikeuksien puuttumisesta.

    Kirjan päähenkilö on 17-vuotias muslimityttö Tara, jonka perhe on Irakista. Tyttö on otettu huostaan isän ja veljen väkivallan takia. Kirjassa kerrotaan Taran elämästä ja peloista turvakodissa sekä elämästä ennen huostaanottoa.

    Romaani kuuluu niin sanottuun hömppä-kastiin, ja vaikka harvoin siihen kuuluvia kirjoja luen, pidin tästä silti. Luonteva teksti, persoonalliset henkilöt ja värikäs kuvaus luovat kauniin miljöön. Siihen kirjan kaikki kauneus sitten jääkin, sillä aihe on kamala. Kirja nosti teemansa, naisten ja alaikäisten oikeudet (tai niiden puute), selvästi pinnalle.

    En pystynyt kunnolla samaistumaan päähenkilöön erilaisten kulttuurien takia, mutta se ei häirinnyt. Päinvastoin halusin oppia lisää ja ymmärtää sellaiset asiat kuin sukujen kunnian tai sen, että naiset ovat perheen miehien 'omaisuutta'. Vaikken edelleenkään ymmärrä asiaa täysin, olen ymmärtänyt, että perheväkivalta ja vanhempien määräämät avioliitot eivät ole harvinaisia ja niille joissain uskonnoissa on kunnon perusteet.

    Puolet kirjasta oli takaumia, jotka hyppivät ties missä aikajärjestyksessä. Sinänsä pidin niistä, mutta koko romaani oli kerrottu imperfektissä ja hänkertojan avulla, joten tulos oli hieman sekava. Usein en tiennyt, missä mennään ja mitä aikaa eletään.

    Romaanin loppukaan ei saa minulta pisteitä. Kun muu kirja leiskui punervan ja vihreän eri väreissä, viimeiset kymmenen sivua olivat utuisen läpinäkyviä. Kun kirjan huipentuma tuli, minusta tunnelma lässähti. Siitä lähtien väri haalistui ja haalistui, eikä loppu tarjonnut minulle tyydytystä. Vaikka se jäi avoimeksi, minua ei kiinnostanut, miten Taralle käy tulevaisuudessa. 

    Kirja oli koukuttava ja nopealukuinen. Se todellakin jäi mieleen ja mietityttämään. Se oli myös ajankohtainen ja voi koskettaa monia meistä. Ehkei henkilökohtaisesti, mutta jonkun jonkun lähipiirissä voi esiintyä maahanmuuttajia ja muslimeja. Romaani tuo esiin myös muiden turvakodissa asuvien ongelmia ja romaani voi tukea nuoria, jotka samaistuvat muihin asukkeihin.

    Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja sen henkilöistä. Minua miellytti myös se, että romaanin fokus oli Taran elämässä ja tiukoissa rajoitteissa eikä romantiikassa. Tiaisen teksti on sujuvaa ja viehättävää sekä juoni kevyesti kulkevaa pienestä sekavuudesta huolimatta.

* * * *

Lauren Oliver: Delirium: rakkaus on harhaa

Delirium - rakkaus on harhaa on Lauren Oliverin Delirium-trilogian ensimmäinen osa. Marja Helanen-Ahtola on tehnyt kirjasta värikkään suomennoksen. Trilogian muut osat ovat nimeltään Pandemonium: Rakkaus on kapinaa ja Requiem: Rakkaus palaa.

Delirium on hyvin perinteinen dystopia.Se kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa rakkaus on julistettu sairaudeksi. Amor deliria nervosaan (sillä nimellä sairautta kutsutaan) on kuitenkin keksitty parannuskeino. Kaupanpäällisiksi tämä proseduuri  poistaa myös muita suuria tunteita kuten vihan.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Lena, joka odottaa innolla sitä päivää, jolloin hänet parannetaa, eikä hänellä ole enään vaaraa sairastua deliriaan. 95 päivän päästä Lena saisi jutella miespuolisten kanssa, hänelle valittaisiin aviomies ja hän saisi kokea kaiken sen onnellisuuden, mitä Shhh:ssa (Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteos) luvattiin. Mutta muuttuvatko Lenan toiveet, kun hän tapaa Alexin ja sairastuu deliriaan. Entä mitä tapahtuu, kun kun kaupunkiin hyökkäävät invalidit, aidan takana Korvessa asuvat parantumattomat?

Pidin kirjasta, mutta tulevaisuuden kuva ahdisti minua. Elämä ilman rakkautta, maailma, jossa vanhemmat hoitavat lapsia vain velvollisuudesta ja jossa voit korkeintaan pitää jostain ruoasta tai vapaa-ajan aktiviteetistä. Mutta romaanin miljöö ja henkilöt olivat minusta ihania. Varsinkin lenan paras ystävä Hana oli minusta rakastettava kuten myös Grace, Lenan mykkä huonetoveri. Jos pidät dystopioista, kanattaa lukea tämä. Kirjasarja saa myös kyseenalaistamaan elämän tarkoituksen ja pohtimaaan yhteiskuntaa.

Tekstinäyte kirjan alusta:
"Siitä on kuusikymmentäneljä vuotta, kun presidentti ja konsortio tunnistivat rakkauden sairaudeksi, ja siitä on neljäkymmentäkolme vuotta, kun tutkijat kehittivät sairauteen parannuksen. Kaikille muille perheessäni oli jo tehty proseduuri. Isosiskon Rachel on ollut sairaudeton jo yhdeksän vuotta. Hän on ollut turvassa rakkaudelta niin kauan, ettei kuulemma muista edes sen oireita. Minun on määrä kokea oma proseduurini tasan yhdeksänkymmenenviiden päivän päästä, 3. syyskuuta. Syntymäpäivänäni.
   Monet pelkäävät proseduuria. Jotkut jopa vastustavat sitä. Minä en kuitenkaan pelkää. En malta odottaa. Teettäisin sen vaikka huomenna, jos voisin, mutta taytyy olla vähintään kahdeksantoista ikäinen, joskus hieman vanhempikin, ennen kuin tutkijat ryhtyvät parantamaan. Muuten toimenpide ei tehoa kunnolla: ihmisille tulee aivovaurioita, osittainen halvaus, sokeus tai jotain pahempaa.
   Minusta ei ole mukavaa ajatella, että kuljen sairaus yhä veressäni. Toisinaan voin vaikka vannoa, että tunnen sen jylläävän suonissani kuin joku pilaantunut, jokin hapantuneen maidon tapainen. Minulle tulee siitä likainen olo. Mieleeni muistuu lasten kiukuttelu. Mieleeni muistuu vastarinta, sairastuneet tytöt raapimassa kynsillään kivetystä, raastamassa hiuksiaan sylki suusta valuen.
    Ja mieleeni muistuu tietenkin äiti.
   Proseduurin jälkeen olen ikuisesti onnellinen ja turvassa. Niin kaikki sanovat: tutkijat, siskoni ja Carol-täti. Minulle tehdään proseduuri, ja saan parikseni pojan, jonka arvioitsijat minulle valitsevat. Muutaman vuoden kuluttua menemme naimisiin. Olen viimeaikoina alkanut nähdä unia häistäni. seison valkoisen katoksen alla kukkia hiuksissani. Pitelen kädestä jotakuta, mutta aina kun käännyn katsomaan, hänen kasvonssa sumentuvat kuin tarkennus kamerasta, enkä saa selvää hänen piirteistään. Hänen kätensä ovat kuitenkinviileät ja kuivat, ja sydämeni hakkaa tasaisesti rinnassani - unessani tiedän, että se lyö alati samaan rytmiin, ei hypi eikä pompi eikä kiepu eikä kiihdy, pelkkä jysk, jysk, jyskiä kuolemaani saakka.
   Turvassa ja tuskaa vailla."

Lopuksi pyytäisin vielä hetken hiljaisuutta Terry Pratchetin muistolle.
Terry Pratchet oli ahkera fantasiakirjailija, jonka mielikuvitukselle edes taivas ei ollut rajana. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittamaan kaikenkaikkiaan yli 60 kirjaa, ja niitä on käännetty lukuisille kielille. 
R.I.P. Terry Pratchett (28.4.1948 - 12.3.2015)

Väliaplodeja ja kukkapuskia

Toissapäivänä koko perheen satunäytelmä Antti Puuhaara ja Kultainen lipas ponkaisi käyntiin Kaarina-Teatterilla. Ensi-ilta meni hyvin ja huonon onnen päivästä (13. perjantai) huolimatta mitään suuria mokia ei tullut. Katsojien kommenttien mukaan esitys oli oikein hyvä ja positiivista palautetta se sai myös tämän päivän Turun Sanomien arvostelussa.

Tällainen ihana yllätys minua odotti roolivaatteideni seassa, kun perjantaina tulin teatterille <3

Väliaplodeja ja kukkapuskia - tunnen itseni oikeaksi näyttelijättäreksi.

Kyllä pieni kukkakin nuukahtaa pitkästä odottelusta kengänvarressa...

Reppu ja kananpoika pitkää, Puuhaaran kanssa kuljettua matkaa varten sekä ohjaajan kirje huonon päivän varalle.

Antti Puuhaara-esitteestä tehtyjen lentsikoiden heittely on mitä parhainta ajankulua juhlissa klo 23...

(c) Hanna Mäkinen

Lisätietoa näytelmästä tästä. Tervetuloa katsomaan!

Teatteria...

Hevosten ja kirjojen lisäksi rakastan teatteria yli kaiken. Harrastan sitä kerran viikossa näytelmäkerhossa ja tänä keväänä näyttelen Kaarina-teatterilla lastennäytelmässä. Teatterin ansiosta olen kokenut monia mahtavia asioita. Ilman sitä luultavasti en koskaan olisi mm. kuollut Artemiin nuoleen, toiminut ylhäisöperheen imettäjänä, voittanut Areeta miekkataistelussa, diilannut huumeita, ollut vankilan johtajan tyttöystävä tai kuherrellut Zeun kanssa... :D

Myös katsomon puolella olen saanut upeita kokemuksia:

Hamlet

Viime keväänä suuri rakkauteni William Shakespeare vietti 450. syntymäpäiväänsä ja sen kunniaksi Globe-teatterista Lontoosta tuli pieni Globe to Globe-teatteriseurue kiertämään kaikki maailman maat ja näyttelemään Hamletia. Suomessa he pysähtyivät Turkuun, Åbo Svenska Teatteriin. Voin vain kiittää kummiani siitä, että hän vei minut katsomaan näytelmää ja kustansi liput, sillä pelkästään teatterirakennuksessa käyminen oli kokemus itsessään puhumattakaan koko näytelmästä. Vaikka siinä näytteli vain yhdeksä näyttelijää, lavastus oli hyvin niukka ja äänitehosteet ja musiikki tulivat näyttelijöiden soittimina lavalta, näytelmä oli silti paras, jonka olen koskaan nähnyt. Ja jos joskus olen sanonut näyttelijäsuorituksia hyviksi, parhaatkin niistä olivat miltein karkeita tähän verrattuna. Luonteva ylinäytteleminen kuvannee parhaiten näyttelijäsuorituksia. Edes puhekielenä toiminut shakesperiaaninen englanti ei haitannut, ja vaikka olin nuorin katsoja ymmärsin kaiken. (Taisin olla myös ainoa, jonka onnistui tipauttaa muutama kyynel tragedian lopussa.) Vielä näin miltein vuoden jälkeenkin, kun ajattelen näytelmää, tunnen ruumiissani puistatuksia. Niin uskomaton se näytelmä oli. Voisin kirjoittaa tämän näytelmän upeudesta vaikka romaanin!

Kesäteattereita

Viime kesänä kävin katsomassa kolmea kesäteatteria. Ensimmäiseksi olin katsomassa Kaarinan Nuorisoteatterin Pitkää kuumaa kesää. Hyvän ystäväni isosisko ohjasi sen ja kaverini oli näyttelemässä siinä. Tuttujen kasvoijen lisäksi pidin myös koko näytelmästä. Käsikirjoitus, näyttelijät ja toteutus olivat hyviä ja näytelmästä löytyi kivoja oivalluksia.

Seuraavaksi kävin katsomassa Laviassa Ronja Ryövärintytärtä. Se oli mukava aktiviteetti mökkiviikolle. Lavasteet olivat kertakaikkisen upeita ja pidin melkein kaikista näyttelijöistä. Tietenkään toteutus pienen kunnan harrasteteatterissa ei ole niin upea kuin vaikka Hamletissa. Mutta pidin tästäkin. Teatterissa on aina jotain hyvin maagista, oli se sitten minkä tasoista hyvänsä.

Loppukesästä Porissa ollessamme menimme vielä katsomaan serkkupojan kanssa Heinähattua ja Vilttitossua. Tuo näytelmä (ainakin eka puoliaika) oli hulvattoman hauska. Puvustus ja lavastus olivat suloisia ja varsinkin Vilttitossua näyttelevä nuori tyttö oli erinomainen. Esitykseen kuului myös musiikkia joka väritti muutenkin välirikasta näytelmää. Ohjaus oli hyvä ja näyttelijät käyttivät erinomaisesti koko lavaa (ja hieman katsomoakin). 

Brinkhell

Marraskuussa kävin katsomassa Brinkhell-nimistä näytelmää. Esitys alkoi Turun Tuomiokirkolta bussikuljetuksella Brinkhallin kartanoon (joka tunnetaan myös nimellä Brinkkala) Hirvensaloon. Kartanon historia on hyvin värikäs ja jo bussimatkalla kertoiltiin sen vaiheista. Näytelmä perustui Kakskerran ja Brinkhallin kummitustarinoihin. Kolme näyttelijää kertoivat mm. Kakskerran Kertun ja verovouti Hans Erikssonin tarinan. Väliajalla saimme kierrellä vanhassa kartanossa, joka oli yhteydessä legendoihin. 

Esitys oli uskomaton! 1500-luvun kauhutarinoita, teatteria ja vanha, upea kartano - mitä muuta elämältä tarvitsen!

Harry Potter ja näkymätön muste

Reilu kuukausi takaperin kävin kummini ja pikkuveljeni kanssa katsomassa Kaarinan Lukion teatteri- ja musiikkilinjan valmistamaa näytelmää. Näytelmä oli musikaali ja sen juoni oli kaikkien Potter-kirjojen yhdistelmä. Se oli karikatyyri J.K.Rowlingin tunnetuista hahmoista ja maailmankuulusta juonesta, joka minusta oli hyvin hauska, vaikken yleensä parodioista pidäkään. Näytelmä oli hyvin massiivinen ja painui varmasti lähes kaikkien katsojien (ja näyttelijöiden) mieliin. Ja näyttelijät olivat kertakaikkisen mahtavia. Kuitenkin monet vitsit liittyivät vahvasti kirjasarjaan, eivätkä ne välttämättä auenneet katsojille, jotka eivät ole lukeneet sarjaa, mutta minuun ne upposivat kuin veitsi sulaan voihin tai lyijypaino veteen. Minun täytyy nostaa hattua myös sille miten näytelmässä saatiin esitettyä kaikki tärkeimmät velhomaailmalle kuuluvat piirteet ja miten ne saatiin istutettua Suomeen ja vuoteen 2015.