Lavian Anna

Meillä on mökki Laviassa. Se on pieni hirsimökki metsän ja muutaman pienen järven keskellä. Rakastan viettää aikaani siellä. Metsässä samoilu, pienessä järvessä uiminen ja kirjan lukeminen riippukeinussa. Niin ihanaa, niin rauhallista. Mutta liittyy meidän mökkiimme eräs legendakin...

Lavian Anna

400 vuotta sitten, kun mökkiämme ei vielä ollut rakennettu, oli tontillamme pieni talo, jossa asui kaunis Anna-neito perheeneen. He olivat köyhiä, mutta onnellisia. Anna oli nähnyt 15 kesää ja oli kauneutensa huipussa, mutta hän oli yksinäinen. Anna istui päivät pitkät erään koivun alla ommellen tai lukien. Välillä naapurin poika tuli Annan seuraksi järven yli. He puhuivat kaikesta: Linnuista, jotka lentävät talveksi etelään. Auringosta, joka jaksaa kiivetä taivaalle jokainen päivä. He puhuivat kaikesta paitsi rakkaudesta toisiaan kohtaan. Matias (se oli naapurin pojan nimi) souti joka aamu pienen Naara järven yli Annan talolle ja he juttelivat monta tuntia pihakoivun varjossa.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, kun Matias työnsi soutuvenettään vesille, hän ilmoitti Annalle haluavansa kysyä häneltä jotain hyvin tärkeää seuraavana päivänä. Tyttö jäi tuijottamaan  Matiaksen perään hymy huulillaan, kun poika lipui järven poikki. Anna ei saanut illalla unta, niin innoissaan hän oli. Seuraavan päivän koittaessa tyttö pukeutui parhaimpiinsa: Hän suki hiuksensa kiiltäviksi ja palmikoi niiden sekaan kauneimpia kukkia, mitä lähiniityltä löysi. Tyttö oli hyvin kaunis ilmestys sinisessä puuvillamekossaan ja kukkaisessa lettikampauksessa. 

Auringon alkaessa hiljalleen vaipua mailleen, Anna istuutui koivun juurelle odottamaan, että Matias tulisi kosimaan häntä. Sen verran pojan äänensävystä saattoi päätellä. Taivas värjäytyi purppuranpunaiseksi ja valo hiipui vähitellen. Anna alkoi käydä kärsimättömäksi. Lopulta hän kuuli tieltä juoksuaskelia ja ponkaisi ylös. Tyttö silitti rypyt mekostaan ja loihti kasvoilleen hohtavan hymyn. Mutta ainoastaan naapurin Jussi sieltä hölkkäsi. Miehen ilme oli apea ja hän huohotti kertoessaan Annalle, että hän löysi Matiaksen veneen ajelehtimassa ilman soutajaa ja kukkakimpun, joka oli sidottu Annan silmien värisistä lemmikeistä. 

Annan pää tyhjeni ja hän löysi pian itsensä makaamasta maasta. Pian hän kuitenkin nousi ylös kova naamio kasvoilla ja hänen silmänsä olivat tyhjät. Hän ei suostunut uskomaan rakastettunsa kuolleen, niimpä hän palasi seuraavana päivänäkin tallaamaan polkua pihakoivun ympärille Matiasta odotellessa. Anna saapui Koivulle odottamaan joka päivä siitä lähtien. Talveen mennessä hän  menehtyi suruun. 

Puhutaan, että Annan voi vieläkin nähdä lohduttoman kauniina kesäiltana tuon koivun luona odottamassa rakkauttaan saapuvaksi.