Lauren Oliver: Delirium: rakkaus on harhaa

Delirium - rakkaus on harhaa on Lauren Oliverin Delirium-trilogian ensimmäinen osa. Marja Helanen-Ahtola on tehnyt kirjasta värikkään suomennoksen. Trilogian muut osat ovat nimeltään Pandemonium: Rakkaus on kapinaa ja Requiem: Rakkaus palaa.

Delirium on hyvin perinteinen dystopia.Se kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa rakkaus on julistettu sairaudeksi. Amor deliria nervosaan (sillä nimellä sairautta kutsutaan) on kuitenkin keksitty parannuskeino. Kaupanpäällisiksi tämä proseduuri  poistaa myös muita suuria tunteita kuten vihan.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Lena, joka odottaa innolla sitä päivää, jolloin hänet parannetaa, eikä hänellä ole enään vaaraa sairastua deliriaan. 95 päivän päästä Lena saisi jutella miespuolisten kanssa, hänelle valittaisiin aviomies ja hän saisi kokea kaiken sen onnellisuuden, mitä Shhh:ssa (Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteos) luvattiin. Mutta muuttuvatko Lenan toiveet, kun hän tapaa Alexin ja sairastuu deliriaan. Entä mitä tapahtuu, kun kun kaupunkiin hyökkäävät invalidit, aidan takana Korvessa asuvat parantumattomat?

Pidin kirjasta, mutta tulevaisuuden kuva ahdisti minua. Elämä ilman rakkautta, maailma, jossa vanhemmat hoitavat lapsia vain velvollisuudesta ja jossa voit korkeintaan pitää jostain ruoasta tai vapaa-ajan aktiviteetistä. Mutta romaanin miljöö ja henkilöt olivat minusta ihania. Varsinkin lenan paras ystävä Hana oli minusta rakastettava kuten myös Grace, Lenan mykkä huonetoveri. Jos pidät dystopioista, kanattaa lukea tämä. Kirjasarja saa myös kyseenalaistamaan elämän tarkoituksen ja pohtimaaan yhteiskuntaa.

Tekstinäyte kirjan alusta:
"Siitä on kuusikymmentäneljä vuotta, kun presidentti ja konsortio tunnistivat rakkauden sairaudeksi, ja siitä on neljäkymmentäkolme vuotta, kun tutkijat kehittivät sairauteen parannuksen. Kaikille muille perheessäni oli jo tehty proseduuri. Isosiskon Rachel on ollut sairaudeton jo yhdeksän vuotta. Hän on ollut turvassa rakkaudelta niin kauan, ettei kuulemma muista edes sen oireita. Minun on määrä kokea oma proseduurini tasan yhdeksänkymmenenviiden päivän päästä, 3. syyskuuta. Syntymäpäivänäni.
   Monet pelkäävät proseduuria. Jotkut jopa vastustavat sitä. Minä en kuitenkaan pelkää. En malta odottaa. Teettäisin sen vaikka huomenna, jos voisin, mutta taytyy olla vähintään kahdeksantoista ikäinen, joskus hieman vanhempikin, ennen kuin tutkijat ryhtyvät parantamaan. Muuten toimenpide ei tehoa kunnolla: ihmisille tulee aivovaurioita, osittainen halvaus, sokeus tai jotain pahempaa.
   Minusta ei ole mukavaa ajatella, että kuljen sairaus yhä veressäni. Toisinaan voin vaikka vannoa, että tunnen sen jylläävän suonissani kuin joku pilaantunut, jokin hapantuneen maidon tapainen. Minulle tulee siitä likainen olo. Mieleeni muistuu lasten kiukuttelu. Mieleeni muistuu vastarinta, sairastuneet tytöt raapimassa kynsillään kivetystä, raastamassa hiuksiaan sylki suusta valuen.
    Ja mieleeni muistuu tietenkin äiti.
   Proseduurin jälkeen olen ikuisesti onnellinen ja turvassa. Niin kaikki sanovat: tutkijat, siskoni ja Carol-täti. Minulle tehdään proseduuri, ja saan parikseni pojan, jonka arvioitsijat minulle valitsevat. Muutaman vuoden kuluttua menemme naimisiin. Olen viimeaikoina alkanut nähdä unia häistäni. seison valkoisen katoksen alla kukkia hiuksissani. Pitelen kädestä jotakuta, mutta aina kun käännyn katsomaan, hänen kasvonssa sumentuvat kuin tarkennus kamerasta, enkä saa selvää hänen piirteistään. Hänen kätensä ovat kuitenkinviileät ja kuivat, ja sydämeni hakkaa tasaisesti rinnassani - unessani tiedän, että se lyö alati samaan rytmiin, ei hypi eikä pompi eikä kiepu eikä kiihdy, pelkkä jysk, jysk, jyskiä kuolemaani saakka.
   Turvassa ja tuskaa vailla."

Lopuksi pyytäisin vielä hetken hiljaisuutta Terry Pratchetin muistolle.
Terry Pratchet oli ahkera fantasiakirjailija, jonka mielikuvitukselle edes taivas ei ollut rajana. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittamaan kaikenkaikkiaan yli 60 kirjaa, ja niitä on käännetty lukuisille kielille. 
R.I.P. Terry Pratchett (28.4.1948 - 12.3.2015)